Aistiyliherkkyydet (ja herkkyydestä muutenkin)

Keskustellaanpa aistiyliherkkyyksistä.

Minulla ei ole niitä perinteisiä aistiyliherkkyyksiä, jotka luetellaan aina oppikirjoissa: loisteputkivalot ei häiritse ja kestän koiran haukuntaa ilman kummempia ongelmia. Luulinkin aluksi aspergeriin ttutuessani, ettei minulle ole aistiyliherkkyyksiä ja se harmitti, koska ajattelin, etten ole kunnon asperger. No, vuosien myötä olen sittemmin oppinut, että minulla todellakin on aistiyliherkkyyksiä, asiasta ei ole pienintäkään epäilystä, jos kysytään läheisiltäni. Itse ei vaan tajua aina tuollaisia asioita, kun jos olen koko ikäni ollut tällainen ja kokenut kuten koen, niin pidän monia asioita ihan normaaleina.

Pahin aistiyliherkkyysongelma minulla on ehkä asentojen kanssa. En pysty istumaan normaalisti. Eli sellainen istuma-asento, jossa molemmat jalat on maassa, on täysi mahdottomuus. Jalkoihini alkaa välittömästi "sattua", oloni on äärimmäisen epämukava. Nostan aina toisen jalan, tai molemmat, ylös sohvalle tai tuolille alleni tai jonnekin YLÖS. Hyvin yleinen asento on sellainen, että toinen jalka on allani penkillä ja toinen jalka siten, että jalka on koukussa ja jalkapohja on istuinosaa vasten. Mutta otin minkä asennon tahansa, en kestä olla siinä kauan, kun jalkoja alkaa "särkeä" ja oloni muuttuu hyvi epämukavaksi ja alan aistia jalkani ja on pakko siirtää jalkoja uuteen asentoon. Istumiseni onkin jatkuvaa kiemurtelua. Luennoilla joudun vääntelehtimään epätoivoisena, kun en meinaa millään saada jalkoja mukavasti. Otan välillä kengät pois ja nostan jalat penkille ja jos viereinen tuoli on vapaana, saatan nostaa jalat siihen. En välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Istumisen piina...

Aika useinkin olen tilanteessa, jossa joudun istumaan sietämättömllä istuimella, jossa hyvää asentoa ei vaan löydy, vaikka kiemurtelen ja vaihdan jalkojen paikkaa taukoamatta, särkee koko ajan vaan. Jouluna pelattiin pirttipöydän ääressä lautapeliä useampi tunti, ja kaikki ihmettelivät kiemurteluani ja oihkimistani, kun jalkojani särki koko ajan vaan enemmän eikä mikään asento tuonut helpotusta. Lopulta tungin pöydän alle pienen jakkaran, jolle nostin jalat suoriksi eteeni ja se auttoi - hetkeksi. Valitettavasti mikään asento ei ole hyvä kauan.

Tänään googlasin netistä ja aspergereilla on toisinaan tällaista ongelmaa istumisen kanssa.

Mutta aistiyliherkkyyksiä on paljon muitakin. Kerran olin ystäväni luona ja tehtiin voileipiä ja sanoin, etten voi syödä leipää kuin teen kanssa, mutta sitten lämpimän ruoan kanssa taas ei voi juoda mehua vaan ainoastaan vettä tai maitoa, sitten tuoli, jolla istuin, oli sellainen selkänojaton jakkara ja en voinut mitenkään istua siinä ja pyysin toista tuolia, ja kun menimme olohuoneeseen keskustelemaan, jouduin sammuttamaan päällä olleen valon, koska se aiheutti liian kirkkaan ja kapea-alaisen valon, joka ahdisti ja säädin valaistusta aikani ennen kuin olin tyytyväinen ja tässä kohtaa ystäväni alkoi nauraa ja sanoi: "Voi aistiyliherkkyys sun kanssa". Minä en itse ollut huomannut mitään erikoista toiminnassani...

Valaistuksen kanssa on usein ongelmia. En kestä liian hämärää valaistusta, mutta kyse on aivan tietynlaisesta hämäryydestä. Tunnelmavalaistuksella aikaan saatu miellyttävä hämärähkö tila on ihana, mutta jos esim. sisätiloissa on valot pois päältä kun ulkoa tulee valoa, mutta sitten ulkona hämärtyy ja sisätiloihin ei ole sytytetty vielä valoja, muutun toimintakyvyttömäksi ellei tilannetta korjata. Kerran oli meinaan melkoisen hankala tilanne, kun työkokeilussa kävi juuri näin, kun oli jonkinmoinen kokous tai palaveri menossa ja en pystynyt ollenkaan keskittymään, kun olin niin ahdistunut hämärästä ja myös liian kuumasta lämpötilasta, ja oloni oli äärimmäisen huono ja tukala, mutta en kehdannut nousta sytyttämään valoja tai mennä vessaan vähentämään vaatteita.

Lämpötila onkin toinen. En kestä kuumaa. Tulen siitä hulluksi. Ärtyneeksi, keskittymiskyvyttömäksi, tuskaiseksi.

Ja kun sanon, etten kestä tiettyä valaistusta, lämpötilaa tms. kyse on siis sellaisesta HYVIN epämukavasta olosta, joka vie kaiken huomioni, tekee minusta tuskaisen, ahdistuneen ja keskittymiskyvyttömän enkä pysty esim. sosiaaliseen kanssakäymiseen ellei asiaa korjata. Pystyn vain kiemurtelemaan ja tuskailemaan.

Nukkumisen kanssa äänet muodostuvat ongelmaksi. Herään heti, jos kissa naukaisee asunnossa. Onneksi nukahdan yleensä heti uudestaan. Mökillä joudun aina irrottamaan paristot seinäkellosta ja sammuttamaan ilmalämpöpumpun nukkumaan mennessä. Hankalinta on se, etten pysty oikein nukkumaan korvatulppienkaan kanssa, koska jos ne laittaa korviin, maailma muuttuu hyvin kummalliseksi... En ole muuttunut kuuroksi, sillä kuulen hengitykseni ja sydämen lyönnit, olen kuin pimeässä kaikukopassa, kohdussa. Se on niin kummallista, etten saa unta helposti ja ahdistaa, ja näen jopa painajaisia niistä sitten, jos nukahdan.

Riippuu myös yleisestä voinnista, miten hyvin tai huonosti kestä erilaisia aistiärsykkeitä. Jos olen hyvin kuormittunut ja stressaantunut ja hajoamispisteessä, kestän enää olemattoman vähän mitään ylimääräistä hälinää ja kaaosta ympärilläni. Kerran joitain vuosia sitten olin sosionomiopintojen yhteydessä virossa muutaman päivän opintoretkellä. Tiesin, että sellainen retki on riski, koska aivan varmasti ylikuormitun (matkustaminen ja vieraissa paikoissa oleimnen yli vuorokauden ajan +  vieraiden ihmisten kanssa oleminen aiheuttaa todella pahaa ylikuormittumista). Halusin kuitenkin kokeilla. Ikään kuin haastaa itseni sen sijaan, että halvaantuisin pelosta kotinurkkaan. Niin siinä kuitenkin sitten kävi, että kun oltiin tulossa kotiin, olin aivan jaksamiseni äärirajoilla. Minun oli hyvin vaikea pitää itseäni enää kasassa. Tultiin virosta laivalla ja kokoonnuimme sellaiseen ravintolatilaan, jossa musiikki soi todella kovalla. En kerta kaikkiaan kyennyt käsittelemään enää sellaista meteliä siinä tilassa. Sitten opettaja vielä sanoi, että tehdään palautteenantotehtävä reissusta SIINÄ YMPÄRISTÖSSÄ! Kokoonnuimme piiriin ja jokainen sai paperin, ja siihen pti kirjoittaa jotain. Olin aivan romahduspisteessä ja täysin kykenemätön prosessoimaan enää yhtäkään ajatsta siinä tilassa ja metelissä ja tunsin, etten vaan PYSTY tekemään sitä tehtävää, mutta tiesin myös, ettei kukaan ymmärrä, jos sanon, etten voi tehdä sitä. Yritin kyllä sanoa, mutta opettaja sanoi vaan, että se on ihan helppo tehtävä. Just. Lopulta sitten hajosin ja aloin kiroilla ja itkeä ja ryntäsin paikalta jonnekin piiloon itkemään. Tyhjä paperi jäi sinne.

Herkkyys.

Poikaystävälläni ei ainakaan ole pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö olisi herkin hänen tapaamansa ihminen. Valitettavasti hyvin usein se on negatiivista. Herkkyys siis. Sitä, että koko ajan ylikuormittuu ja hajoaa kaikesta. Vaikka toisaalta sen vastapuolena on intensivisyys positiivisessa mielessä ja olen hirveän eläväinen, innostunut, eloisa ja villiintynyt ja hupsu. Koen kaiken hyvin voimakkaasti. Ilmaisen kaiken myös hyvin voimakkaasti. Tai hajoamiset yritän kätkeä, koska olisihan se aka outoa, jos vähän väliä koulussa ja bileissä ja missä nyt liikunkaan, itkisin ja olisin ihan hajalla... Pakko yrittää pitää sellaista "olen kunnossa"-naamaria päällä. Ja usein mietin sitäkin, että ihmiset huolestuisivat turhaan, jos esim. koulussa alkaisin itkeä ja voida avoimesti huonosti, koska NORMAALEILLA ihmisillä sellainen käytös tarkoittaisi, että asiat on TODELLA huonosti. Minulla se vain on...  normaalia. Ei mitään vakavaa. Minä vaan olen sellanen, että voin olla joitain päiviä tai yhden päivän ihan hajalla ja hauto itsemurhaa tai olla täysin toiminta kyvytön, eikä se ole mitenkään vakavaa tai vaarallista, ja se menee kohta taas ohi. Mutta ei normaalit ihmiset ymmärtäisi. Ne luulisi, että olen jotenkin vakavasti sairas. Enkä vaan tilapäisesti uupunut tai hajalla. Tunteeni ovat syviä. Jos olen pohjalla, se voi näyttää ja kuulostaa VAKAVALTA, mutta ei se ole. Yleensä. yleensä se on vain. Hetkellinen notkahdus.

Pääsääntöisesti, jos voin huonosti, vetäydyn sosiaalisista kontakteista ja eristäydyn, koska sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja VAATII energiaa, ja jos olen rikki, uupunut, kuormittunut, minulla EI ole enää energiaa sosialisoimiseen tai naamarien ylläpitämiseen. En jaksa puhua, hymyillä jne. En jaksa pitää kulisseja yllä. Usein on hetkiä ja tilanteissa, joissa tämä on hankalaa. Kun on niin rikki ja uupunut ettei mitenkään jaksa ihmisiä ja esittää, ettei ole hajalla, ja silti on PAKKO olla ihmisten ilmoilla. Esim. jos käyn töissä, minulla saattaa olla joka viikko sellainen päivä, kun voin näin. Tai joka kuukausi useita päiviä. Niitä on vähän väliä. En ymmärrä, mitä minun silloin pitäisi tehdä, jos olen työelämässä. Käyn vessassa itkemässä ja yritän pitää itseni kasassa. Mutta mitä enemmän vaativaa sosiaalista kanssakäymistä työ sisältää, sitä vaikeampaa esittäminen on. Siis vuosi sitten olin Punnitse ja säästä -kaupassa työkokeilussa, ja oli päiviä, kun olin vaan niin väsynyt unenpuutteesta (aamuheräämiset!) ja muusta, että halusin vaan itkeä ja yritä siinä sitten palvella kassalla asiakkaita. Muistan yhden erityisen pahan päivän, kun en kerta kaikkiaan meinannut PYSTYÄ pitämään järjestelmääni kasassa kassalla ja oli todella vähällä, etten purskahtanut siinä itkuun. Ja juuri tuollaisesta ihmiset sitten huolestuisivat kauheasti, koska eihän kukaan normaali ihminen itke kassalla ja ole ihan hajalla, ellei kyse ole jostan vakavasta masennuksesta tms. Minulla kyse voi olla ihan vaan muutamasta huonosti nukutusta yöstä.

Siksi ehkä pitäs tehä sellasta työtä, jossa ei näe ihmisiä. Sit ei haittaisi mitään, jos itken samalla kun teen töitä :D.

Keski-iän kriisi/siirtymä

Minulla on keski-iän kriisi. Tai nykyään käytetään termiä mid-life transition. Se alkaa, kun tajuaa oman kuolevaisuutensa ja paljonko elämää on jäljellä yms. Olen syvästi kauhuissani, kun olen havahtunut tajuamaan, etten ole enää nuori enkä tule koskaan olemaan. Minä vain vanhenen koko ajan. Puolet elämästä melkein mennyt. Ja omat vanhemmat vanhenee ja kummallakin on vielä sairaus, siis krooninen pitkäaikaissairaus, joka ei VÄLTTÄMÄTTÄ vie henkeä, mutta voi senkin tehdä tai edesauttaa ainakin lopullista hajoamista. Voi aivan hyvin olla, että 10 vuoden kuluttua minulla ei enää ole vanhempia. APUAAAAAA. Mitä minä SITTEN teen??????? Olen ihan yksin maailmassa!!!

Olen alkanut tämän kaiken takia ymmärtää uudella tavalla parisuhteen oman perheen rakentamisen merkityksen. Asiaan vaikuttaa myös äsken käymäni kehistyspsykologian kurssi, josta jotenkin hoksasin ajatella asiaa siltä kannalta, että voin rakentaa oman perheen, joka tulee lapsuuden perheen "tilalle". Että voisin uusintaa sen kokemuksen vakaasta, turvallisesta perheyksiköstä, johon kuulun, vaikkakin eri roolissa kuin lapsena. Tarvin oman perheyksikön ja kun nyt tajuan, että lapsuudenperheeni on katoava luonnonvara ja pian jään yksin, ymmärrän, että haluan rakentaa UUDEN perheen tilalle!

Luin äsken Kodin kuvalehdestä saattohoitokodissa olevien haastatteluja ja itkeä pillitin.

Apuaaaaaaaaaaaaaa. Olen vanha. Vanhenen. Kuolen. Kaikki kuolee. Apuaaa.

Minulle tällaiset siirtymät elämässä on aina aika raskaita ja vaikeita aikoja. Kun jouduin luopumaan lapsuudesta, josta olin kynsin hampain pitänyt kiinni viimeiseen asti ja leikin niin pitkään kun vain joku leikki kanssani (viimeinen oli minua 2 vuotta nuorempi ystäväni), kohtasin suuren surun menettäessäni sen ihanan, taianomaisen leikin ja mielikuvituksen maailman iäksi. Ja nyt on sitten sama edessä nuoruuden suhteen. Nuoruus on mennyttä. YHYYYYYY.

Sitä vähän niin kuin kuolee ja suree sitä menetettyä itseään ja pitää rakentaa tilalle ihan uusi itse. Sellainen nahanluonti tai koteloitumisvaihe. Ja tulee suru sen vanhan kuolemasta. Suruprosessi eli luopumisprosessi.