maanantai 30. maaliskuuta 2015

Tietokirjallisuus Suomessa

Olen pitkään miettinyt kustantamoni kohtaloa. Jatkanko vai en. Rahasta ei ole kyse. En ole tehnyt sitä rahan takia enkä tee edelleenkään ja viime vuonna yritys jäi plussan puolelle muutaman tonnin eli siitä saa kivasti taskurahaakin. Olen vaan miettinyt sitä, että inspiraationi on ollut pitkään eri urilla ja motivaatio vähäinen kääntämistä yms. kohtaan. Toisaalta olen kyllä ollut tietoinen siitä, että saatan jossain vaiheessa innostua taas suomentamaan jotakin, joten jos lopettaisin yritystoiminnan, laittaisin sen vain jäähylle odotustilaan.

Alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että jatkan. Voisin jopa kääntää jonkun kirjan ehkä tässä ennen syksyä. Luultavasti adhd- tai asperger-kirjallisuutta.

Laitoin facebookin asperger-ryhmään pieniä kyselyitä siitä, minkä kirjan ihmiset haluaisivat annetuista vaihtoehdoista lukea (vaihtoehtoja saa myös itse lisätä kyselyyn) ja kaivataanko lisää asperger-kirjoja suomeksi. Kyselyyn tulleissa kommenteissa mainittiin Terra Cognitan perustaja ja tietokirjallisuuden suomentaja Kimmo Pietilä, josta aloin heti kaivaa lisää tietoa, ja wau! Tuntuu, että olen löytänyt itselleni inspiraation lähteen.

Pietiläisen mukaan 1970-luvun jälkipuoliskolla suomenkieliseen luonnontieteelliseen ja teknisen alan tietokirjallisuuteen syntyi suuri aukko. Yleistajuisten suomenkielisten tietokirjojen tekeminen, tuottaminen ja kääntäminen oli kustantamoihin tulleiden talousihmisten silmissä taloudellisesti kannattamatonta. ”Suomalaisen kulttuurin ylläpitäminen ei kannattanut!”, hän puuskahtaa haastattelussa.

Minun laillani Kimmo Pietilä tekee kaiken itse. "Puuttuvat pääomat Pietiläinen on korvannut tekemällä itse kaiken: kirjojen valinnan, oikeuksien ostamisen, kääntämisen, taittamisen, kannen suunnittelun ja markkinoinnin. Harmaapäinen Pietiläinen on tuttu näky monissa kirjatapahtumissa."

Artikkeleita Kimmo Pietilästä:

Äidinkieli hunningolla
Kimmo Pietiläisen testamentti


Terra cognita -kustantamon kotisivut


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pelon hallitsema elämä

Olen nyt vähän aikaa, ehkä viikon verran, vain antanut itseni olla. En ole vaatinut itseltäni mitään, en ole kieltänyt itseltäni mitään, en ole yrittänyt mitään... Olen vain ollut. Ja voin paremmin kuin todella todella pitkään aikaan. Näen nyt, että tämä on se, mihin minun tulee pyrkiä. Vapauteen. Vapaaksi mistä? Peloista.

Tajuan nyt, että kun viime vuosina olen kovasti yrittänyt opetella itsekuria ja tietoista itsehallintaa, olen kulkenut väärään suuntaan. Mitä enemmän elän yllä mainituilla tavoilla, sitä vähemmän olen oma itseni ja elän sisältäpäin, vapaana. Aitona.

Sillä mitä kaikki ne asiat ovatkaan, joihin yritän itseäni ruoskia?

Pelkojen hallintaa.

Pelkoja, pelkoja, pelkoja.

Olen täynnä pelkoja.

Yritän opetella täydellistä ruokavaliota. Yritän harrastaa liikuntaa. Erityisesti kontrolloinnin tarpeeni tuntuu kohdistuvan juuri näihin. Terveys ja kauneus. Pelkään niiden menettämistä.

Pelko.

Pelkään, että jos olen vain oma itseni enkä koko ajan kontrolloi tai ainakin YRITÄ kontrolloida, syön liikaa herkkuja ja lihon ja menetän kauniin vartaloni.

Pelkään, että jos en liiku tarpeeksi, lihon ja menetän kauniin vartaloni.

Pelkään myös, että minulle tulee syöpä tai diabetes tms jos en koko ajan vahdi ja mieti ja kontrolloi.


Miten totta onkaan tämä:
...consider the many industries that actually thrive on fear. Fear is a multi-billion dollar industry
Tuotteita myydään juuri pelkojen avulla. Markkinoinnin syvin tarkoitus on luoda pelkoja, ylläpitää pelkoja, ja luoda sitä kautta tarpeita, jotta ostaisimme tuotteita.

Ja muutenkin koko nykyaikainen kulttuurimme tuntuu olevan ahdettu täyteen pelon pönkittämistä ja pelkojen luomista.  Joka ikisestä tuutista tulee tietoa siitä, miten nykyään ihmiset ei hengitä oikein ja opetetaan oikeaa hengitystekniikkaa, ei osata kävelläkään oikein ja opetetaan oikeaa kävelytekniikkaa. Tee sitä, tee tätä. Syö näin ja älä syö noin. Liiku 3 kertaa viikossa tasan 56 minuuttia niin pysyt terveenä.

Päämme täytetään huolilla. Meidän täytyy koko ajan olla huolestuneita lukemattomista asioista. Meidän täytyy murehtia ja stressata ja yrittää koko ajan tehdä oikein.

Miksi?

Instead of seeking to create certainty, or really the illusion of certainty—which leaves us holding onto an illusion—we could learn to embrace uncertainty



Pelkoja pelkoja pelkoja.

Ai pitäisikö sitä sitten vaan vedellä sata munkkia päivässä ja kaivaa napaa teeveen edessä?

Miksei, jos se todella on jonkun suurin onnen lähde.

Mutta uskoisin, että jos ihminen uskaltautuu heittäytymään peloista vapaaseen elämään ja alkaisi elää rakkaudesta käsin, luottaen, hyväksyen epävarmuuden, ihmisestä kumpuaisi halu jonkinlaiseen terveeseen itsestään huolehtimiseen, sillä jos rakastaa itseään, välittää itsestään. Mutta tällöin esimerkiksi liikunnan harrastaminen ei tapahtuisi kuin jonkinlaisen pakon sanelemana, ulkoisena pakkona, ahdistavana ja jatkuvana stressinä, murheen aiheena. Se kumpuaisi sisältä.

Luin jokin aika sitten elämäkerran Silta yli surujeni (siitä on tulossa elokuva, Noble, piakkoin!!). Siinä eräs todella kovia kokenut nainen Irlannista muutti Vietnamiin ja omisti elämänsä katulasten auttamiselle. Tuli siinä kirjaa lukiessa mieleen, että mitä siitäkin olisi tullut, jos se nainen olisi vaan koko ajan stressannut siitä, että täytyy harrastaa liikuntaa monta kertaa viikossa, että pysyy kunnossa. Sillä oli kädet täynnä työtä niitten lasten asioiden hoitamisessa, perusti sinne säätiön lapsille ja omisti kaiken aikansa ja elämänsä sille asialle. Niin kuulostaa minusta todella itsekeskeiseltä, jos se olisi siellä koko ajan miettinytkin vaan omaa liikuntaharrastustaan ja yrittänyt saada joka viikkoon mahtumaan kolme aerobic-tuntia. Jotenkin tosi älyttömän kuulosta.

Nykyään media ja joka tuutista tulviva informaatio kääntää kaikkien katseet lähinnä omaan napaan.

Ihan hyvin tässä maailmassa on eletty ennenkin, kun ei vielä tiedetty kaikkea sitä, mitä nyt tiedetään esimerkiksi ravinnon vaikututksista. Me kuollaan kuitenkin jonain päivänä. Ja vaikka sitä miten stressaisi ja yrittäisi syödä täydellisen terveesti ja liikkua, voi SILTI sairastua syöpään.

Pitäisi vaan lakata murehtimasta. Lakata stressaamasta terveydestä ja ulkonäöstä. Ne on tän ajan pakkomielteet ihmisillä.

En halua elää peloista käsin enää. En HALUA.

Artikkeleita peloista ja niistä vapautumisesta ja rakkaudesta:

Living in fear

6 Steps Towards Living a Life Free of Fear and Full of Hope

How to Let Go of Fear to Live Passionately and Authentically

Tarve jakaa joka ikinen ajatus ja tunne

Viime perjantaina sain tarpeekseni siitä, että haluan koko ajan jakaa joka ikisen ajatukseni ja tunteeni jonkun kanssa. Siitä on todella paljon haittaa ihmissuhteissa. Ystäväni ovat suurimmaksi osaksi hyvin introvertteja ihmisiä, joiden tarve yhteydenpitoon ja jakamiseen on ehkä jopa keskimääräistä pienempi. Näin ollen he eivät ymmärrettävästi jaksa loputonta viestitulvaani ja varsinkaan aina vastata minulle. Aina he eivät jaksa edes lukea kaikkea. Enkä siis lähetä mitään satoja viestejä päivässä, vaan liikaa voi olla ylipäätään tarve olla joka päivä yhteydessä ja se, jos lähetän vaikkapa 3 viestiä päivässä. Joskus jos olen oikein innostunut tai on iso asia, viestejä voi tulla 20-20, koska saatan kirjoittaa pitkiä viestejä, joissa asia jakautuu usean viestin mittaiseksi eli lähetän ikään kuin pieniä kirjeitä. Mutta tavallisesti se pysyy alle kymmenessä. Ja en kirjoita joka ikinen päivä.

Tämä blogi on tietysti yksi osa tätä tarvetta. Tänne voin tulla jakamaan ja pohtimaan ja avautumaan ilman että kuormitan sillä ketään enkä jää odottamaan vastausta ja pety, jos sitä ei tule.

Facebook on vielä yksi väline. Sinnekin voi postailla asioita häiritsemättä ketään erityisesti. Toisaalta sitä kautta voi lähettää tekstiviestejä pidempiä kirjeitä, jos on syvällisempää puitavaa jota ei jaksa naputella.

Vuosien ajan olen ollut pettynyt ystävyyssuhteisiini, koska ne tuntuvat yksipuolisilta. Syy on kuitenkin puhtaasti siinä, että tarve pitää yhteyttä näkemisten välillä on hyvin erilainen. Minulla ei ole ollut ystävää, joka tykkäisi pitää päivittäin yhteyttä. Introvertit kaverini oleilevat mielellään omissa oloissaan. Kun minä taas jaan paljon, syntyy epäsuhtainen tilanne. Ensinnäkin rasitan introvertteja ystäviäni asioillani, kun he haluaisivat oleilla omissa oloissaan. Toiseksi, vaikka olen oppinut olemaan odottamatta vastauksia läheskään aina, niin jos menee päiväkausia niin, että kirjoittelen yksinäni saamatta MINKÄÄNLAISTA vastausta, siitä nyt vaan tulee paha olo. Pettynyt. Hylätty. Paska.

Olen siis ajat sitten oppinut ymmärtämään sen, että pidän liikaa yhteyttä ja rasitan muita ja että olisi kohtuutonta vaatia vielä vastauksiakin viesteihini, joten olen täysin hyväksynyt sen, jos en saa vastausta, jos vaan pohdiskelen jotain ääneen tai en suoranaisesti kysy mitään. Se on ok.

Mutta silti se alkaa tuntua pahalta, kun suhde on yksipuolinen.

Ja sitten alkaa tulla ongelmia. Minulla on aina jotenkin paha ja tyytymätön olo ihmissuhteissani ja toisaalta häiritsen muita liikaa suurella suullani.

Ja KAIKKI tämä ratkeaisi, jos suuri suuni menisi kiinni.

Jos minäkin kertoisin asiat vain itselleni enkä jakaisi niitä, ei syntyisi epäsuhtaista tilannetta. Kumpikin olisi omissa oloissaan ja juteltaisiin vain kun nähtäisiin.

Yritän siis opetella kertomaan asioita vain itselleni. Saan tietysti joka päivä jutella Miikan kanssa eli ei sentään tarvi ihan yksinään olla ajatustensa kanssa.


Mutta ihmissuhdeongelmien lisäksi on toinenkin syy, miksi olen alkanut tarkastella tätä taipumustani kriittisesti. Se, että en ole varma, mistä tämä tarve tulee. Onko se terve vai epäterve?

Aloin siksi kaivella hieman informaatiota aiheesta. Miksi ihmiset jakavat?

Science dailyssa on artikkeli: Why do we share stories, news and information with others?

Tärkeimmäksi koen seuraavan lauseen: "The results demonstrated that students who felt high arousal emotions were much more inclined to share with others."

Tämä tukee näkemyksiäni tarpeeni alkuperästä. Se on ADHD:n seurannainen. Suuri tarve jakaa on äärimmäisen levottoman, yliaktiivisen ja intensiivisen mielen tuote. Olen intensiivisin ihminen, mitä olen koskaan tavannut ja näin on sanonut moni muukin. Tunteeni ovat äärimmäisiä. Teatraalisia. Valtavia. Pakottavia. Olen koko ajan levoton ja innostunut ja minusta joka ikinen asia on valtavan tärkeä ja oikeastaan KAIKKI aamupuuron keittämisestä sukkien pukemiseen saattaa herättää minussa suuria tunteita ja kokemuksen jostakin valtavan tärkeästä, jolloin syntyy tarve JAKAA kyseinen asia.

Tietysti toinen olennainen puoli tätä asiaa on ulospäinsuuntautuneisuus tai sosiaalisuus. Eli halu olla yhteydessä muihin. Halua JAKAA ajatukset ja tunteet sen sijaan, että mielellään vaan oleilisi niiden kanssa yksinään. Olen kirjoittanut artikkelin introversion ja ekstroversion uudelleen määrittelystä ja miksi kyseiset termit ovat liian suppeita. Artikkeli löytyy TÄÄLTÄ

Olen ilmaisullisesti ekstrovertti. Haluan jakaa ajatukset ja tunteet ulospäin. Kaikki muut introversion/ekstroversion osa-alueet kohdallani ovat vahvasti introvertteja.

Olen hyvin sosiaalinen ja avoin ihminen, vaikka olen introvertti. Introversion ja ekstroversion määritelmät sellaisenaan ovat riittämättömät. Ne pitää jakaa pienempiin osa-alueisiin, jotta saadaan tarkka kuva yksilöllisestä profiilista. Vaikka olen avoin ja sosiaalinen ja ilmaisen itseäni ulospäin, viihdyn parhaiten yksin tai yhden ihmisen kanssa. Tämä muodostaa pysyvän ristiriidan, koska tarve olla yhteydessä on suuri, mutta halu olla yksin on myös suuri. Siksi kirjoitan paljon viestejä ja pidän yhteyttä. Tällöin olen yksin mutta yhteydessä.


Mutta olen sitä mieltä, että osa tästä tarpeesta jakaa ja olla yhteydessä on puhtaasti seurausta ADHD:sta ja epätervettä. Eli seurausta jatkuvasta levottomuudesta ja tietysti impulsiivisuudesta. Ylikierroksilla käyvä pää etsii taukoamatta stimulaatiota ja keinoja purkaa itseään.

Olen ollut 4 kokonaista päivää jakamatta asioitani. En ole tekstannut kellekään ja olen ollut poissa facebookista. Aina kun olen tuntenut tarvetta jakaa, olen sanonut itselleni "ei, voit kertoa tämän asian vain itsellesi" ja sitten olen kertonut sen itselleni kuin puhuisin jollekin toiselle.

Ja se on tuntunut oikeastaan hyvältä. Rauhoittanut levottomuutta. Minusta tuntuukin, että jos antaa levottoman mielen hallita, muuttuu käytökseltään levottomaksi ja sitten tosiaan ON levoton koko ajan. Mutta kun sitä alkaa suitsimaan, sisälle tulee paljon rauhallisempi olo.

Nyt en vaan enää tiedä, mikä on normaalia jakamista ja mikä ei. Koska saan kertoa jotain jollekulle ja koska en? Olisiko parempi, etten enää koskaan lähetä tekstiviestejä tai pidä yhteyttä ihmisiin muuten kuin sopiakseni tapaamisista ja jaan asioita vain tapaamisen aikana livenä?

Minusta tuntuu, että minun kohdallani asia voi hyvinkin olla niin. Kuten kaikkien addiktioiden ja hallitsemattoman käytöksen kohdalla, nollatoleranssi on ainoa toimiva vaihtoehto. Jos antaa pikkusormen, lähtee koko käsi.

Mutta entä facebook tai blogi? Pitäisikö minun jakaa enää mitään koskaan? Missä raja menee? Facebook postauksilla ja blogilla en ainakaan rasita ketään, joka ei jaksa juttujani kuunnella. Mutta ylläpidänkö silloin levotonta adhd käytöstä ja addiktioitani?

En vielä tiedä.


Olen tutkimusmatkalla.

Kiinnostava artikkeli: Thank you for not sharing. Käsittelee liiallista avautumista... Vasta nyt, kun luen sitä, tajuan, ettei mulla oo koskaan ollut minkäänlaisia suodattimia. Siis en koskaan ajattele yhtään, mitä sanon. Tai pikemminkin kirjoitan. En ole miettinyt koskaan, miltäse voi esimerkiksi tuntua toisesta, jos ilmoitan äidilleni tai jollekin ystävälle, että "Nyt minä eroan tästä parisuhteesta!!!" tai että "Nyt on ultimaalinen kriisi, minä kuolen, elämästäni ei koskaan enää tule mitään". Vasta hiljattain kaksi ystävääni (siskokset) ilmaisivat minulle, että aina kun kirjoitan, että haluan kuolla tms. ne menee suunnilleen paniikkiin ja ajattelee, että miten ne voisi auttaa minua. En oo tajunnut, että aiheutan hätää. Olen kuulemma äärimmäisen dramaattinen ihminen.

Ylläolevassa artikkelissa erään tällaisen liikaa jakavan henkilön isä purskahtaa itkuun: "When she called her father to apologize for telling him prematurely that she was getting a divorce, he started to cry. "He said, 'I just can't take this anymore. I am getting too old. I am taking blood-pressure medication. I have a nervous breakdown every time I see your name come up on the phone.' "

Minä olen varmaan tuollainen. Olen niin pirun impulsiivinen. Ja intensiivinen. Jos minulla on ultimaalinen kriisi, haluan oikeasti kuolla. Tuntuu, ettei koko elämästä tule mitään koskaan. Ja en halua olla yksin sellaisella hetkellä, joten jaan olotilani. Mutta en jotenkin ole tajunnut, että mun pitäisi ottaa vastuu sanomisistani ja siitä, miten ne vaikuttaa muihin. Mihin tietysti vaikuttaa sekin, ettei muut yleensä kerro, miten puheeni heihin vaikuttavat.

Ääääääääh. Ihmeen asperger adhd sekopää pää.

Pitää opetella AJATTELEMAAN ennen kuin avaa sen suuren suunsa. 
"These days, Ms. Kumar says before speaking she asks herself, "Why am I sharing this with this specific person? What am I looking for here?"

Minulle valtavassa tarpeessa jakaa, ajattelematta, liikaa, kaikki, on kyse impulsiivisuudesta, levottomuudesta, intensiivisyydestä, estottomuudesta ja pakkomielteisyydestä. ADHD ja asperger.

Pitäisi tosiaan tilata se kirja Impulsivity-compulsivity. Impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat yhteydessä samaan aivoalueeseen. Vaurio tässä nimenomaisessa osassa aivoja voi aiheuttaa pakko-oireusuutta ja impulsiivista häiriökäyttäytymistä. (Aihetta käsittelevä artikkeli: Understanding the Differences Between Impulsivity and Compulsivity)

Minulla on siinä kohtaa aivoja kyllä himputinmoinen vaurio.

Onneksi aivoja pystyy muuttamaan. Olen edennyt jo melko pitkälle aivojen uudelleenohjelmointityösäni ja tuntuu hyvältä nähdä, että edistymistä tapahtuu kaiken aikaa.


Jatkamme siis suuren suun suitsimista.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Ph:ltaan optimaalinen "no poo"-vaihtoehto soodalle


Pesupähkinäshampoon (vettä ja pesupähkinöitä) ph on täydellinen eli 4,5.

Lue ohjeet: Pesupähkinäshampoo

Toinen hyvä artikkeli: A natural fruit shampoo from a tree

Tarvitseeko hiuksia pestä? No poo -ilmiö ja ruokasooda

Jos nyt lähdetään miettiin tätä no poo -ilmiötä eli shampootonta elämää ja ajatusta siitä, että hiuksia ei pestäisi ollenkaan TAI ne pestään jollain luonnollisella aineella eikä shampoolla niin en käsitä kyllä itse yhtään sitä, että vedetään vaan hatusta, että ruvetaas pesemään ruokasoodalla, joka ei ees ole mikään luonnontuote tai en tiä MIKÄ se on, mutta joku outo kemiallinen mörötys nimeltä natriumvetykarbonaatti. Tuskin sitä missään puussa tai pensaassakaan kasvaa, että eiköhän se ole ihan kemiallinen tuote. (Wikipedian mukaan sitä louhitaan Yhdysvalloissa enemmän kuin valmistetaan kemiallisesti, mutta enimmäkseen sooda on kemiallisesti valmistettua)
Eli MILLÄ PERUSTEELLA tällainen täysin hatusta vedetty kemiallinen tuote, jota EI ole suunniteltu ja kehitetty hiusten pesuun, sopisi käytettäväksi hiusten hoitoon PAREMMIN kuin shampoo, joka ON suunniteltu hiusten hoitoon?
Se on kysymys, joka minua kiinnostaa, ja minkä takia lähdin asioista ottamaan selvää. Minulle kun ei riitä koskaan ohjenuoraksi se, että "kaikki muut tekee niin".
Soodasta sain selville, että sitä ei todellakaan kannata hiuksiin laittaa. Päänahan ph on normaalisti noin 5. Siis terveen päänahan. Satuin lukemaan Kemikaalicoctailin sivuilta, miten parin ruokasoodalla hiuksiaan pesseen testihenkilön päänahan ph muuttui testijakson aikana terveestä tulehdustilaa lähenteleväksi 6:ksi (Voiko shampoon korvata ruokasoodalla?)
Tutkittuani asiaa lisää selvisi, että soodan ph on 9,5 eli järkyttävän emäksinen. Hiuksia pitäisi hoitaa tuotteillla, joiden ph on lähellä päänahan ja hiusten omaa ph:ta eli noin 5. Viinietikalla yritetään kompensoida soodan kuivattavaa vaikutusta, mutta emäksisen aineen käyttö ehtii jo saada aikaan tuhoja. (Baking soda destroyed my hair)

Päätin sitten lähteä lähestymään tätä asiaa (shampootonta elämää) ihan omin päin ja alusta. Lähtisin liikkeelle siitä, että KUKA keksi shampoon, koska, missä ja miksi. Mikä siis on shampoon historia.
Ja sain selville, tähän mennessä, että Intiassa hiusten pesuun on käytetty PESUPÄHKINÖITÄ. Niitä, mitä myydään nyt esim pyykinpesuun. Juuri niitä.
Kuulostaa minusta jo PALJON paremmalta kuin ruokasooda.

Tarviiko hiuksia sitten pestä? Artikkelissa shampoon historiasta kerrotaan näin: shampoo poistaa talirauhasten erittämää talia. Tällä luonnollisella öljyllä on suojaava merkitys, mutta se myös sitoo itseensä likaa ja kuolleita ihosoluja. Shampoo pesee pois talia, jolloin nämä paskat lähtee mukana. Aikoinaan hiusten pesuun käytettiin ihan vaan saippuaa, mutta se poistaa näitä öljyjä päänahasta ja hiuksista liian tehokkaasti. Shampoo on suunniteltu sellaiseksi, ettei se poista niitä niin paljon. Niitä pitää jäädä sinne, koska niillä on oma tehtävänsä.

Shampoot on pyritty suunnittelemaan sellaisiksi, että ne irrottavat mahdollisimman tehokkaasti lian, mutta jättävät hiuksiin päänahan tuottamia tärkeitä öljyjä. "The innovations in hair care in the past one hundred years focus on this issue by using materials that target the hair lipids through “highly surface-active” cleansing agents called surfactants to break down and distribute healthy natural oils while washing away contaminants (Wong 1997)." Artikkeli: The history of shampoo, The culmination of personal cleanliness

Vahingoittumattoman hiuksen pinta on sellainen, että se torjuu veden, mutta rasva-aineet, kuten tali, jää siihen kiinni. Siksi pelkällä vedellä peseminen ei poista likaa, joka on jumissa talissa.

Shampoon valmistuksessa tavoitellaan seuraavia ominaisuuksia:
Eli en kyllä tekemieni tutkimuksien jälkeen ollenkaan usko siihen, että hiuksia ei tarvitse pestä ollenkaan ja jos niitä pestään, minusta on järkevintä käyttää tuotteita, jotka on huolellisesti suunniteltu optimaalisella tavalla tehtäväänsä. Pesupähkinäasiaa aion vielä tutkia.