Elämäkerta: Lapsuuden ystävyyssuhteet

Varhaislapsuus ja sukutaustat
Leikkiminen

Lapsuuden ystävyyssuhteet

Sain ensimmäisen oikean ystäväni, kun aloitin esikoulun. Astuin äidin kanssa päiväkodin porteista pihamaalle ja näin Pirjon, jonka muistin tavanneeni edelliskesänä leikkikentällä. Silloin olimme kiipeilleet samassa kiipeilytelineessä, sellaisessa, jossa on verkkoa joka puolella, ja kuvitelleet olevamme hämähäkkejä. Juoksin suoraan Pirjon luokse ja olimme siitä pitäen parhaat ystävät. Päädyimme koulun alkaessakin sattumalta samalle luokalle, joten ystävyytemme jatkui olosuhteiden ansiosta useamman vuoden.

En muista enää juurikaan yksityiskohtia ystävyytemme sisällöstä eikä muista Pirjokaan. Esikoulussa olimme todennäköisesti tekemisissä vain toistemme kanssa, sillä kummallakaan meistä ei ole mitään muistoja toisista lapsista paitsi Petri Kiiskestä, jota kiusoittelimme hänen sukunimensä takia. En mieltänyt sitä silloin kiusaamiseksi, hänen sukunimensä vain jotenkin huvitti minua ja ajoimme häntä takaa ympäri pihaa huutaen: ”Kiiski! Kiiski!” samalla nauraen. Nykyään mietin, pitikö hän sitä leikkinä vai kiusantekona, siihen aikaan en osannut tulkita ihmisten kasvojen ilmeitä ja elekieltä ymmärtääkseni sellaisia asioita.

Pirjo muistelee ystävyyttämme:

”...yökyläiltiin toistemme luona ja meillä ollessa ainakin kiusattiin naapureita ja mun pikkusiskoakin varmaan vähän...eli pimpoteltiin joskus yhden naapurin ovikelloa ja juostiin aina meidän asuntoon piiloon ennen kuin tämä ehti avata, lopulta jäätiin sitten kiinni. Ja yöhiippailtiin ja vietiin jotain ihme kirjeitä naapurien postilaatikkoon (varmaan kyllä haettiin sitten aamulla pois). Varmaan teidänkin rapussa tehtiin jotain tuollaisia jokunen kerta. Sä varmaan olit mua impulsiivisempi tällaisissa eli mä en usko, että mä olisin itsekseni kaikkia noita juttuja keksinyt! Ja taisin joistain jutuista potea vähän syyllisyyttäkin jälkikäteen!”

Kun koulu alkoi, sain pari muutakin ystävää. Äitini toimi siihen aikaan perhepäivähoitajana, ja erään hoitolapsen isosisko oli luokallani. Vanhempamme järjestivät meidät kulkemaan kouluun yhtä matkaa, koska asuimme miltei naapuritaloissa. Näin tutustuin Päiviin. Pirjo oli kuitenkin ehdottomasti paras ystäväni, ja olin Pirjosta todella mustasukkainen. En yhtään sietänyt sitä, jos Pirjo ja Päivi viettivät aikaa yhdessä, varsinkaan ilman minua. Muistan kyselleeni Pirjolta, kumpi on hänen paras ystävänsä, minä vai Päivi. Halusin omistaa hänet.

Päivin kanssa pelasin ensimmäistä kertaa konsolipeliä. Heille oli ostettu Nintendo ja lumouduin täysin Super Mario Bros.:sta, jota pelasimme valtavalla innolla. Se onkin ainoa peli, jonka olen koskaan saanut pelattua loppuun.

Pirjon ja Päivin lisäksi olin jonkin verran tekemisissä vielä yhden luokkatoverini, Tanjan, kanssa. Hän väitti eräänä kouluaamuna, että hänet oli raiskattu edellisenä päivänä hänen kävellessään koulusta kotiin. Hän kertoi asiasta luokassa sillä hetkellä oleville oppilaille sekä opettajalle ja näytti välitunnilla meille 6. luokalla olevan pojan, jota syytti tapahtuneesta. Minulle jäi täydelliseksi arvoitukseksi kertomuksen todenperäisyys. Seuraavan päivän paikallislehdessä oli kyllä pieni juttu, jossa kerrottiin, että koulutyttö oli pahoinpidelty kotimatkalla. Silti en vielä tänä päivänäkään tiedä, pitikö kertomus paikkansa vai ei, enkä myöskään tiedä, miksi hän kertoi asiasta niin julkisesti koko luokallemme.

Joka tapauksessa päädyin tämän tapauksen johdosta jotenkin juttelemaan hänen kanssaan. Näin ainakin muistan. Asuimme samalla suunnalla ja kuljimme yhtenä päivänä, mahdollisesti juuri sen päivän jälkeen, kun hän oli raiskauksesta kertonut, yhdessä kotiin. Hän kysyi minulta, mitä minä tiesin seksistä, johon vastasin, etten mitään. Sitten hän valaisi minua aiheesta.

Ihastuin Tanjan kanssa apukoulussa olevaan poikaan. Apukoululaiset viettivät välitunnit verkkoaidalla muusta koulun pihasta eristetyllä alueella. Tiirailimme poikaa aidan läpi ja kerran jätimme rakkauskirjeen hänen pyöräänsä. Kerran hän sitten käveli koulusta kotiin kanssamme ja osti meille matkan varrella olevasta Siwasta lauantaipussit. Kävimme lähimetsässä kuljeskelemassa. Sitten poika teki kuitenkin kohtalokkaan virheen – hän oli käynyt sujauttamassa rakkauskirjeen postiluukustamme, kun olin ollut vanhempieni kanssa poissa kotoa. Kun tulimme kotiin, kirje lojui eteisen lattialla kaikkien nähtävänä, joten en voinut salata sitä vanhemmiltani. He halusivat tietysti tietää keneltä se on ja mitä siinä lukee, enkä osannut kieltäytyä. Kirjeessä oli pojan kuva ja siinä luki monta kertaa ”I love you”. Ahdistuin siitä, että vanhempani olivat nähneet kirjeen, enkä enää sietänyt poikaa silmissäni. Aina kun näin hänet sen jälkeen, haukuin ja pilkkasin häntä. Poika-parka ei varmaan yhtään käsittänyt, mikä mieleni oli muuttanut.

Tanjasta ei tullut varsinaisesti ystävääni. Muistan käyneeni kerran tai kaksi hänen luonaan, hän ei tainnut koskaan käydä meillä. Oletettavasti koulussakin olin pääasiassa Pirjon ja Päivin kanssa. Hän oli kuitenkin ihminen, johon olin luonut jonkinlaisen kontaktin. Kenenkään muiden lasten kanssa en usko juurikaan olleeni missään tekemisissä. Mitä nyt kerran painin leikilläni yhden Harrin kanssa välieteisessä ja olin ylpeä, kun voitin hänet – pojan.

Jos olisin jatkanut tuossa koulussa koko ala-asteen, elämästäni olisi ehkä tullut aivan toisenlaista. Minua ei olisi välttämättä ruvettu kiusaamaan. Ainakaan siinä vaiheessa vielä. Äitini ilmoitti minut kuitenkin musiikkiluokalle, johon oli pääsykokeet. Läpäisin ne. Olin liian pieni, että olisin uskaltanut ja osannut vastustaa äitini tahtoa. Hän kyllä kysyi, halusinko minä mennä musiikkiluokalle, mutta minulla oli jo tuolloin kova tarve miellyttää vanhempiani ja koska ajattelin, että äitini haluaa minun menevän, minä menin.

Niinpä aloitin kolmannen luokan uudessa koulussa uusien ihmisten keskellä. Samana syksynä muutimme omakotitaloon toiselle puolelle kaupunkia, joten ystävyyteni Pirjon (ja myös Päivin) kanssa päättyi. En osannut niin pienenä ylläpitää ystävyyttä ihmisen kanssa, joka asuu välittömän asuinpiirini ulkopuolella ja johon ei muutenkaan ole mitään kytköksiä koulun tai harrastusten kautta. Sain kuitenkin jo pian uuden ystävän. Susannesta on ensimmäinen maininta päiväkirjassani lokakuun lopulta: ”...Henri, Susu ja minä nähtiin orava jolle annettiin nimeksi Nöpö! Nöpö oli aluksi tavallinen villiorava mutta Susse ja mää kesytettiin se, se syö meidän kahden kädestä, vain meidän.”

Minun ei ole koskaan ollut vaikea saada ystäviä. Syy tähän ei kuitenkaan löydy sosiaalisista taidoistani, sillä niitä minulla ei ollut. Sen sijaan tapa, jolla lähestyn ihmisiä, on hyvin suorasukainen (yhä edelleen). Näen ihmisen, jonka haluan, ja menen ja teen hänet omakseni. Näin olen lähestynyt kaikkia elämäni ihmisiä Pirjosta alkaen, niin tyttöjä kuin poikiakin. Oikeastaan lähestyn kaikkea elämässäni niin. Jos haluan jotain, en pysty pidättelemään itseäni vaikka haluaisinkin. Minun täytyy saada se, ja jos se vain mitenkään on vallassani, minä menen ja otan sen. Luulen, että tapa, jolla lähestyin ystäväehdokkaitani, oli vain niin itsevarma ja ehdoton, ettei siihen ollut juuri vastaanpanemista. Olin hyvin hallitseva luonne.

Tietysti asiassa täytyy olla muutakin, sillä jos olisin ollut täysin epämiellyttävä olento toinen osapuoli tuskin olisi viihtynyt seurassani kovin kauan. Itse ajattelen, että ystäväni ovat pitäneet minusta, koska olen mielenkiintoinen (minulla on rikas sisäinen maailma) ja minun kanssani voi tehdä kaikenlaisia hauskoja juttuja (heittäytyä suurella intensiteetillä kulloistenkin intressien pauloihin), ja he ovat sen takia sietäneet kaikkia huonoja puoliani (kuten raivokohtauksia ja mustasukkaista omistamishalua). ”Sen tarkemmin en osaa sanoa miksi käännyin sun puoleesi, ehkä koska olit se vahvempi enkä halunnut epäsuosioon, tai sit vaan tykkäsin touhuta sun kans meiän juttuja?” kuvasi asiaa yksi ja toinen sanoi, että ”Suurimman osan ajasta meillä oli tosi kivaa ja oli upeeta viettää aikaa jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jolla oli yhtä lentävä mielikuvitus kuin mulla”. Monet ovat myös sanoneet, että kanssani voi olla oma itsensä: ”olin toisaalta myös onnekas, että mulla oli sun kaltainen ystävä, jonka kanssa musta aina jotenkin tuntui, että voin olla ihan oma itseni.” Se, miksi tietynlaiset ihmiset kokevat seurassani, että he voivat olla vapaasti sellaisia kuin ovat, johtuu uskoakseni siitä, että nämä ihmiset ovat itsekin luovia, älykkäitä ja herkkiä ja he ovat usein tunteneet itsensä jotenkin vääränlaisiksi tai eivät ole voineet tuoda esiin kaikkein luovimpia ja erikoisimpia puolia itsestään, ja koska minä olen yleensä aina olen varsin estottomasti juuri sellainen kuin olen, kaikessa omituisuudessani, hekin kokevat, että voivat olla juuri niin omituisia kuin ovat. Monelle se on varsin vapauttavaa. Ei tarvitse esittää normaalia, yrittää käyttäytyä sivistyneesti tai esiintyä sovinnaisesti.

En muista yksityiskohtia siitä, miten sain Susannen ystäväkseni. Hän oli päässyt musiikkiluokalle parhaan ystävänsä H:n kanssa ja he olivat olleet ystäviä jo kauan, mutta jotenkin minä tulin heidän väliinsä ja nappasin Susannen itselleni. Ystävyys kanssani edellytti aina muiden ystävyyssuhteiden poissulkemista, sillä olin mustasukkainen ja omistushaluinen enkä voinut sietää sitä, että ystäväni olisi viettänyt aikaa kenenkään muun kuin minun kanssani. Tämä kärjistyi lopulta siihen, että kun Susanne muutti neljännen luokan jälkeen Poriin, hän ei halunnut pitkään aikaan pitää yhteyttä kanssani. Jälkeenpäin hän on kuvannut, että hänelle teki hyvää päästä vaikutuspiirini ulottumattomiin ja saada taas muitakin ihmisiä elämäänsä: ”...koin silloin, että olen sun ainoa ystäväsi ja että olit myös tosi mustasukkainen musta. Ajattelin aina, että sä suuttuisit tosi paljon, jos olisinkin välillä jonkun muun kanssa. Eniten se harmitti just H:n kohdalla, koska oltiin oltu kavereita tosi pitkään ennen sua, ja meidän ystävyyden myötä se ystävyys katkesi melkein lähes kokonaan. Jotenkin olin niin arkaluonteinen, että en keksinyt ulospääsyä siitä tilanteesta ja Poriin muutto oli ehkä hyvä tekosyy lopettaa yhteydenpito ja aloittaa uusi elämä, johon kuului muitakin ihmisiä kuin sä. Se olikin aika välttämätöntä mun oman henkisen kehitykseni kannalta.”

Muistan kohdelleeni Susannea todella ikävästi. Olin hallitseva ja voimakas luonne ja koska empatiakykyni oli ilmeisesti todella kehittymätön, jyräsin heikomman ja aremman osapuolen täysin alleni. Määräilin häntä ja sain raivokohtauksia, jos asiat eivät sujuneet minun toivomallani tavalla. Myös äitini on kuvannut minua dominoivaksi suhteessa muihin lapsiin. Halusin aina päättää mitä leikitään ja miten ja suutuin, jos ystäväni ei totellut. Attwood (2012) sanoo kirjassaan: ”Kun Asperger-lapsi esimerkiksi leikkii rakennussarjalla, hänellä saattaa olla mielessään valmiin rakennelman kuva, ja hän tulee äärimmäisen kiihtyneeksi, kun toinen lapsi laittaa palikan sellaiseen paikkaan, johon hänen mielikuvansa mukaan ei sellaista kuulu” (s. 61). Mielestäni tämä kuvaa hyvin omaa suhtautumistani muihin ihmisiin. Olisin tuollainen helposti vieläkin ellen olisi tietoisesti ponnistellut oppiakseni ottamaan myös toiset ihmiset huomioon. Olen aina kokenut, että minulla on valtavan suuri ego. Todella suuri ja pitelemätön. Olen täynnä massiivisia haluja, selkeitä mielikuvia asioista, visioita, ja minua todella rasittaa, kun joudun ottamaan muita ihmisiä huomioon ja tekemään kompromisseja. Vihaan kompromisseja, koska kompromissi tarkoittaa, että joudun luopumaan visiostani ja tyytymään vähempään. Toisten huomioiminen voi tarkoittaa myös sitä, että joudun rajoittamaan ja jopa tukahduttamaan itseäni. Ihmisten huomioon ottaminen ja asettaminen omien halujeni edelle tuntuu luonnottomalta. Haluaisin räjäyttää valtavan egoni maailmaan juuri sellaisena kuin se on ja tehdä täsmälleen mitä itse haluan ja juuri niinkuin minusta tuntuu. Vain silloin olisin aidosti oma itseni, sellainen, jona tänne synnyin. Mutta valitettavasti niin ei voi elää, kuten olen saanut huomata.

Myös luokkatoverimme kiinnittivät huomiota siihen, miten kohtelin Susannea, eivätkä he pitäneet siitä. Asioiden vain kerta kaikkiaan täytyi mennä juuri niinkuin minä olin ajatellut tai juuri niinkuin minä halusin. Jotkut tilanteet olivat aivan järjettömiä. Susannella saattoi esimerkiksi olla jokin tietty kellonaika, jolloin hänen piti lähteä meiltä kotiin. Vilkuilin illan aikana salaa kelloa ja toivoin, ettei Susanne huomaisi, että hänen pitäisi kohta lähteä kotiin, koska halusin vielä olla hänen kanssaan. Kun hän sitten huomasi, että oli kotiinlähdön aika, sain hirvittävän raivokohtauksen ja yritin pakottaa hänet jäämään meille pidemmäksi aikaa. Kerran taas läksytin häntä siitä, että hän oli syönyt grillibroileria haarukalla ja veitsellä. Meidän perheessä se syötiin aina sormin. Minusta hän yritti hienostella.

En ymmärrä, miten hän kesti minua. Siksi olin todella yllättynyt, kun kyselin häneltä, mitä hän muistaa noista ajoista ja hänen muistonsa olivat enimmäkseen positiivisia. Vain mustasukkaisuuteni oli jäänyt hänelle mieleen, sillä hän ei ollut kokenut voivansa elää aivan normaalia elämää valvovan silmäni alla, kun en suvainnut hänellä muita ystävyyssuhteita. Hän kirjoitti ystävyydestämme todella kauniisti, ja se myös helpotti oloani, sillä ehkä en ollutkaan aivan niin kamala ihminen kuin olen muistanut. Tai luultavasti olin, mutta olin paljon muutakin. Susannelle oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen se, että meillä oli ollut paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, vilkas mielikuvitus ja paljon mukavaa tekemistä. Hän myös kuvaa, miten intressimme olivat usein varsin intensiivisiä: ”Luonto ja eläimet oli yks meidän kiinnostuksista kans...jotenkin tässä, kuten muissakin jutuissa, se kiinnostus oli jotenkin aika äärimmäistä. Harva lapsi kerää kaikki koulumatkat roskia matkalta ja murehtii siitä mistä sais kehiteltyä hammasharjan, jossa ei oo muovia ja miten vois elää ilman sähköä.” Ystävyytemme päättyi viidennen luokan alussa, kun Susanne muutti Poriin.

En ollut kauan yksin. Tein Annasta uuden ystäväni hyvin samanlaisella tyylillä kuin aiemmin Susannesta. Myös Annalla oli jo pitkäaikainen paras ystävä, jonka jotenkin onnistuin työntämään pois ja asetuin itse hänen tilalleen. Taisin aluksi ujuttautua heidän seuraansa niin, että olimme kolmistaan ja sitten vähitellen sain (en tiedä miten) taivuteltua Annan syrjimään ja kiusaamaan V:tä kanssani, kunnes hän ei enää yrittänyt tulla seuraamme. Teimme ainakin sellaista, että jos V. lähestyi meitä välitunnilla, käänsimme selkämme ja pilkkasimme häntä. Kun pyysin Annaa muistelemaan noita aikoja ja kertomaan siitä, miten onnistuin ryöstämään hänet V:ltä, hänen vastauksensa sopi yhteen omien muistikuvieni kanssa: ”Jotenkin onnistuit sotkemaan mun ja V:n välit, en muista miten, paitsi että olit tosi pilkallinen V:tä kohtaan. Tottakai itsekin olin siinä jollain tavalla mukana. Lapset on julmia!”. Opettajani oli raivoissaan puuhistani. Hän piti minulle kaksi kertaa puhuttelun ja hirveän läksytyksen aiheesta: ”Toiselta ei saa viedä ystävää”, mistä minä vähät välitin ja pidin opettajaani aivan sekopäisenä.

Annan muistot ystävyydestämme eivät ole yhtä lämpimiä kuin Susannella: ”Olit aika määräilevä ja hallitseva, etkä tainnut kauheasti välittää toisten tunteista, mielipiteistä ja kiinnostuksen kohteista. Eli ei ystävyyssuhde kovin tasapainoinen tainnut olla. Kaksin me taidettiin useimmiten hengailla, en sitten tiedä oliko se normia sen ikästen tyttöjen kaksin nyhjäämistä vai eikö haluttu yhdessä / sinä et halunnut muita mukaan. Olit myös kärkäs huomauttelemaan muitten, myös minun ulkonäöstä. Olit myös kovaääninen, toisaalta vetäytyvä, ailahteleva”. Toisaalta myös meillä luonto ja eläimet olivat intohimoinen harrastuskohde ja meillä oli myös mukavaa yhdessä. Kävimme ulkoiluttamassa naapuruston koiria, tutkittiin luontoa ja sen asukkaita, tehtiin luontolehteä ja leikittiin smurffeilla. Meidän piti perustaa myös luontokerho, mutta aie jäi suunnittelun asteelle.

Annan ja minun ystävyys päättyi 7. luokan keväällä. Suhteemme oli rakoillut lukuvuoden alusta asti. Yläasteelle meneminen tarkoittaa useimmille jonkinlaista askelta lapsuudesta nuoruuteen, siirtymäriittiä. Juuri yläasteelle menoa edeltävänä kesänä Manukin lopetti Pukalan metsissä leikkimisen, koska koki olevansa siihen vanha. En ole tässä mikään poikkeus, vaikkei minussa mitään kovin mainittavaa muutosta tapahtunutkaan. Muutosprosessini oli aktivoitunut jo pari vuotta aiemmin ja yläasteelle meno vain hieman vahvisti alkanutta kehityssuuntaa. Vastakkainen sukupuoli muuttui koko ajan tärkeämmäksi ja keskeisemmäksi asiaksi elämässäni. Annan kanssa olimme alkaneet ulkona liikkuessamme aktiivisesti katsella, näkyikö jossain kiinnostavia mieshenkilöitä. Kiinnitimme myös aiempaa enemmän huomiota ulkonäköömme ja laitoimme silmälasit taskuun ulkona ollessamme. Kuitenkin yläasteen alkaminen vaikutti Annaan minua voimakkaammin. Hän ei enää halunnut olla lapsi ja muiden hyväksynnästä, ”hyvästä maineesta”, tuli hänelle lopulta ystävyyttämme tärkeämpi asia.

Koko seitsemännen luokan ajan koin epävarmuutta suhteessamme, sillä vaistosin Annan ottavan etäisyyttä. Hän alkoi vältellä seuraani, myös koulussa, lyöttäytyi taas yhteen Varpun kanssa ja heillä oli mukana kolmaskin tyttö joltain rinnakkaisluokalta. He alkoivat meikata ja kiinnittää huomiota pukeutumiseen. Joskus kysyin Annalta, miksei hän ole enää kanssani koulussa, ja hän vastasi, ettei hän kehtaa. Jos hän liikkuu seurassani, hänestäkään ei pidetä. Ystävyytemme päättyi huhtikuussa. Päiväkirjassani on tuolta päivältä merkintä: ”Mä kysyin siltä (Annalta) et mix se ei oo enää mun kaa koulun jälkee ja se sano vihasesti et ’pitäskö?’. Se tais olla viimene pisara.”. Sen hetken ja päivän jälkeen emme enää koskaan olleet tekemisissä toistemme kanssa (ennen kuin lähestyin häntä Facebookissa ja sovimme menneet).