Olen parantunut huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä!!!!!

Helpotus ja huokaus!

Olen kirjoittanut aiemmin huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä ja alter egostani (aiemmat kirjoitukset). Vuosien ajan olen kamppaillut eheytyäkseni (myös tästä). Ja nyt voin ilokseni todeta, että olen vapautunut alter egostani ja huomionhakuisuudesta!

Olin lauantaina pitkästä aikaa viihteellä. Miesystäväni opiskelutoverilla oli kolmekymppiset ja kotibileet. Halusin lähteä siksi, että 1) kärsin dopamiinivajeesta, kun Eevi on ollut viikon mökillä ja minulla on ollut liian vähän aktiviteetteja ja 2) halusin harjoitella ihmisten kanssa puhumista.

Ilokseni sain tuolloin todeta useammanlaistakin edistymistä eheytymisessäni.

Minä todella pystyin juttelemaan ihmisten kanssa, tutustumaan, olemaan ihan normaalisti vuorovaikutuksessa. Se on sanoin kuvaamaton saavutus. En enää ole pimeässä. Pystyn kohtaamaan ihmisiä. (Tätä voisin käsitellä lisää omassa tekstissään).

 Tämän jutun aiheena on kuitenkin tuo toinen asia.

Jo valmistautuessani iltaan, huomasin, miten paljon olen muuttunut. Siinä tuttuun tapaan tuhersin meikkejä naamaani, mutta jossain kohtaa tuota tuherrusprosessia minua alkoi vituttaa. Minä siis aikoinaan rakensin itselleni alter egon, huomionhakuisen persoonallisuuden osan, joka on ollut harhainen, epärealistinen ja sairas, mutta jolla olen saanut kaipaamaani huomiota. Rakensin aikanaan sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja tarvitsin huomiota ja miesten ihailua itsetuntoni pönkitykseksi. Minulle oli elintärkeää kokea, että olin kaunis. Eikä vain kaunis, vaan osapuilleen universumin kaunein. Olin hyvin epävakaa, sillä silloin, kun en ollut alter egossani, pidin itseäni maailman rumimpana ja ällöttävimpänä olentona. Alter egossa taas universumin kauneimpana ja vastustamattomimpana. Melkoinen ristiriita...

Eheytyminen on tietysti tapahtunut vuosien myötä, hitaasti, askel askeleelta. Esimerkiksi ero noiden kahden hullun ääripään välissä on loiventunut. Vähitellen opin hyväksymään itseni ilman meikkiä ja sitten silmälasit päässä. Pystyin kulkemaan ihmisten ilmoilla edellä mainituilla tavoilla tuntematta enää häpeää tai itseinhoa.

Mutta nyt olen eheytynyt lopullisesti.

Kun siis meikkasin, alkoi samalla rituaali, jossa ennen olen valanut alter egon ylleni ja vaihtanut persoonallisuutta. Mutta nyt joku tökki. En halunnut vaihtaa persoonallisuutta. Yritin siinä tuhertaa ja luoda itselleni illuusiota siitä, että olen maailman kaunein, mutta moinen ajatus tuntui pahalta enkä halunnut sitä itseeni. Tulin vihaiseksi ja vittuunnuin. Pesin naamani ja meikkasin uudestaan enkä siirtynyt mihinkään alter egoon vaan olin vain minä. Sitten aloin kiukkuisena pukea ja ennen halusin pukeutua mahdollisimman näyttävästi ja olla erinomaisen upea ja häikäisevä (ja HUOMATTAVA), mutta nyt kun sovitin sellaisia vaatteita ylleni, aloin voida huonosti. Vitutus kasvoi ja aloin raivota ja äristä ja tiuksia (itsekseni), että "Mää en jaksa enää tätä vitun ulkonäköpelleilyä! Haluan olla oma itseni!"

Menin sohvalle istumaan ja murjottamaan.

Aikani mökötettyäni valitsin vaan jotkut kivat vaatteet ja lähdettiin. Alter ego ei tullut mukaan.

Bileissä join mahdollisimman vähän, etten pääsisi vajoamaan tyypilliseen "pakenemistilaani", jossa en kohtaa ihmisiä, en ota oikeastaan kontaktia kehenkään vaan häröilen ympäriinsä ja pompin ja olen levoton ja tarkkailen ja jossa iskee biletysvaihde ja haluan vain tanssimaan. Halusin nyt harjoitella ihmisten kohtaamista. Puhumista.

Se oli aika jännittävää. Halusin opetella kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Halusin uskaltaa. Kohdata.

Helpon alun asiaan toi se, että paikalla oli super ekstrovertti naisihminen, joka heti puheli minulle kuin vanhalle tutulle, joten aluksi yritin keskustella hänen kanssaan. Tai siis keskustelin. Keräsin salaa tietoa ekstroversiosta. Eli kuuntelin, kun hän kertoi itsestään ja imin saamani informaation itseeni.

Juttelin myös yhden miespuolisen ihmisen kanssa. Siis keskustelin. Se oli hyvin jännittävää.

Välillä ahdistuin ja pakenin vessaan hetkeksi keräämään itseäni.

Sitten aloinkin tulla humalaan ja kadotin kuhekykyni ja aloin koikkelehtia ympäriinsä ja tanssia ja biletysvaihde iski päälle ja odotin vain baariin siirtymistä.

Baarissa huomasin suurimman muutoksen.

Olen aina tanssinut näyttävästi ja erikoisella tavalla, kiitos aspergerin, en ole koskaan (edes osannut) välittää siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat, joten olen aina tanssinut hyvin vapautuneesti. Silmät kiinni elän musiikkia kehollani todeksi. Saan aina paljon huomiota sen takia. Ja myös haluan huomiota. Mieluiten tanssin jossain lavalla näkyvillä.

Mutta nyt jokin ei ollut kohdallaan.

Mietin sen illan jälkeen, miksi minulla oli paska olo. Paska olo alkoi siis jo silloin yöllä baarissa.

Tajusin, että paska olo tuli siitä, että en HALUNNUT enää kiinnittää sillä tavalla ihmisten huomiota. En halua, että miehet kuolaavat, kun näkevät minun tanssivan, en pidä siitä, että kun tanssin ja olen baarissa, tunnen itseni jotenkin erityiseksi, kuin olisin jokin puolijumalatar ja jotain todella ihmeellistä.

En halua.

En halua enää sellaista huomiota.

Haluan olla rauhassa. Haluan olla vain minä. En halua mitään erityishuomiota. Haluan, että kohtaan ihmisiä ihan normaalisti ja minusta pidetään ihan vain siksi, mikä olen, sisältä, kokonaisuutena.

En halua, että ihmiset, jotka eivät tunne minua, ihailevat minua ylettömästi ulkonäön tai jonkun typerän tanssimisen takia ja muodostavat niiden perusteella minusta jotain suureellisia käsityksiä. YÖK, ei kiitos. Haluan, että minusta muodostetaan käsityksiä hitaasti, tutustumisen kautta. Kun persoonallisuuteni hitaasti ja rehellisesti avautuu jollekulle. Vain sitä kautta.

Olen siis parantunut. Vihdoin. En enää tarvitse huomiota. En enää HALUA huomiota. Se oksettaa minua. Hyi.