Haavojen vääristämä persoonallisuus

Minä TIEDÄN, mikä minun päässä on vialla, mutta minä en tiedä, miten se korjataan. Tai voisin tietääkin, mutta... :(

Olen ymmärtänyt sen merkillisen asian, että minlla ei ole hajuakaan siitä, kuka minä olen. Olen sosiaalinen kameleontti. En sanoisi, että näyttelen vaan kyse on konstruktiosta. Olen konstruoinut persoonallisuuden, jolla saavutan maksimaalisen määrän sosiaalista hyväksyntää. Sosiopaateilla on hyvä kognitiivinen empatia, ja sen avulla he voivat varsin taitavasti näytellä aivan eri ihmistä eri tilanteissa saadakseen asiat sujumaan haluamallaan tavalla. Minä taas olen integroinut oppimani asiat osaksi persoonallisuuttani niin, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, kuka minä oikeasti olisin ilman tätä suurta muiden miellyttämiseksi luotua taideteosta.

Olen käynyt läpi täydellisen transformaation useampaankin kertaan. Ensimmäinen oli, kun vaihdoin koulua 7. luokan jälkeen ja halusin aloittaa alusta. En halunnut, että minua kiusataan enää, halusin, että pojat pitävät minusta, ja koska se, kuka olin ollut, ei ollut kelvannut, minun oli muututtava. Muutin tyylini täydellisesti. Aiemmin en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli päälläni, olin käyttänyt rumia silmälaseja ja ollut täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Kun aloitin uudessa koulussa käytin meikkiä, silmälaseja en suostunut käyttämään, puin kireitä housuja ja napapaitoja. Halusin näyttää hyvältä. Mietin, mistä pojat voisivat tykätä, ja muovasin itsestäni ulkoisesti sellaisen.

Toisen kerran tein täydellisen muodonmuutoksen lukion ensimmäisen luokan jälkeen. Ensimmäinen muodonmuutos oli mennyt mönkään. Olin liian tyrkyn näköinen ja läheisriippuvuudesta ja rajaongelmista johtuen en osannut sanoa pojille ei mihinkään kysymykseen, joten sain huonon maineen. Sitten suuri ihastukseni sanoi jotakin, joka lopulta sai minut luovuttamaan. Olin jääräpäisesti jatkanut liian seksikkäiden vaatteiden käyttämistä ja turhan tyrkkyä käytöstä, vaikka olin toki moneen kertaan saanut todeta, etten ollut niillä saavuttanut toivomaani suosiota. Sain kyllä paljon huomiota pojilta, mutta minua kiusattiin taas ja herätin liikaa vääränlaista huomiota. Kun olin sitten äärettömän ihastunut erääseen poikaan, joka jollakin tapaa piti minusta, mutta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut seurustelemisesta, tämä sanoi lopulta, että jos en halua sellaista mainetta itselleni, miksi en lakkaa käyttämästä sellaisia vaatteita kuin käytin.

Silloin tajusin, että minun on luovutettava. Olin valinnut väärin, kun olin tehnyt ensimmäisen muodon muutokseni. Mutta millainen minun sitten pitäisi olla? Kun olin ollut täysin oma itseni, se ei ollut kelvannut. Muodonmuutokseni ei kelvannut. Millainen minun pitäisi olla? Minulla ei ollut enää hajuakaan. Aloin pohtia päiväkirjassani tuota kysymystä, hakea siihen vastausta. Aluksi vedin taas toiseen ääripäähän, käytin löysiä vaatteita, huppareita, ja lakkasin lähes kokonaan meikkaamasta. Mutta ei se tuntunut hyvältä tai omalta. Aloin hakea jonkinlaista omaa tyyliäni, joka lopulta tuli olemaan sekoitus ensimmäistä ja toista muodonmuutosta eli halusin yhä herättää poikien huomion ja olla houkutteleva, mutta olin oppinut, että sitä ei saanut tehdä liian selvästi. Sisäinen rikkinäisyyteni, masennus, kipu sisälläni halusivat ilmaista itsensä myös ulkokuoressani ja niistä tyyliini tuli mukaan underground-asennetta, rosoisuutta, särmää.

Opettelin vuodesta toiseen, millainen minun pitää olla, että pojat pitävät minusta ja saan poikaystävän ja löydän rakkauden. Kun tein virheitä, painoin opin syvälle mieleeni enkä koskaan toistanut samaa virhettä sen jälkeen, kun olin huomannut mokanneeni. Hioin, työstin ja kehitin rakennelmaani yhä täydellisemmäksi.

Mutta nyt olen ansassa. Loukussa. Vanki. Täydellisyyden tavoittelun ja illuusion vanki.

Minä en pysty sitoutumaan suhteeseen, koska sitten en voi kiertää tekemässä uusia valloituksia. Haluan testata viehätysvoimaani - tuon suurenmoisen luomukseni tehoa - yhä uudelleen, sillä joka kerta kun teen valloituksen, I feel validated. Joka kerta, kun teen uuden valloituksen, kuulen ihailevat sanat, saan jonkun hurmattua, lumottua, saan tuntea onnistuneeni, saan rypeä omassa erinomaisuudessani. Mutta sitten tarvitsen sitä taas lisää. Ja lisää. Koska syvällä kaiken alla oleva epävarmuus, arvottomuuden tunteet, itseinho eivät poistu. Ne ovat ikuisesti palava tuli, jota täytyy ruokkia. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on kuin haava, jota yritän hoitaa pistelemällä sitä veitsellä, josta revin ruven aina pois ja viillän haavan veitsellä uudestaan auki. Se vain vuotaa ja vuotaa ja jatkaa vuotamistaan ja minä juoksen hakemassa laastareita ja revin sitä auki ja mikään ei koskaan lopu.

En pysty sitoutumaan, koska näen kumppanissani vikoja ja projisoin arvottomuuden tunteeni kumppaniini. Haluan täydellisen kumppanin, jotta ihmiset ajattelisivat, että minun täytyy olla uskomattoman mahtava tyyppi, kun minulla on niin uskomattoman mahtava ihminen.

Haluan hurmata ja vietellä tunteakseni, että olen hyvä ja kelvokas.

Sisällä loputon jäytävä pelko - en ole tarpeeksi hyvä.

Olen niin totaalisen hajalla ja sekaisin. Tiedän ongelmani, mutta miten voin muuttua, eheytyä?

Minulla on yksi ajatus, mutta en ole koskaan uskaltanut tehdä sitä... Mutta entä jos se on ainoa keino? Se on sellainen, että minun pitäisi tehdä se, mitä pelkään eniten. Minun pitäisi tehdä muodonmuutos 3. Tyhjentää koko vaatekaappi, viedä ne toistaiseksi vaikka kellariin, ja hankkia tilalle ihan uusia vaatteita. En tiedä oikein tarkalleen millaisia, mutta niiden pitäisi olla sellaisia, että en tunne itseäni niissä ainakaan TÄYDELLISEKSI. Varmaan siis jotain aika tavallisia vaatteita. Sellaisia, joissa tunnen itseni epäseksikkääksi. Ja sitten minun pitäisi käyttää koko ajan silmälaseja eli viedä myös piilolinssit pois. Ja olla myös ilman meikkiä tai ainakin lähes ilman meikkiä.

Jos minulta riistetään se, mihin turvaudun - kokemus omasta suuresta erinomaisuudesta, tyylikkyydestä ja kauneudesta - joudun kasvotusten pelkojeni kanssa. Joudun kohtaamaan ne. En voi jatkaa sen haavan laastarointia ja repimistä vaan joudun katselemaan avuttomana sitä, miten se vuotaa ja - ehkä - hiljalleen alkaa parantua.

Mutta kun MINÄ EN HALUA luopua minun hienosta kauniista olemuksestani!

:(

But I don't know if there is any other way. Niin kauan kuin jatkan egoni pönkittämistä ulkoisilla apukeinoilla, haava ei parane.

Yhyy.

En halua näyttää tylsältä ja rumalta!!!

Yhyy.

Ja minun pitäisi opetella uskaltamaan tehdä virheitä sosiaalisissa tilanteissa. Ihan tahallaan kokeilla välillä vähän tehdä pikku virheitä ja huomata, ettei siihen kuole.

Yhyy.

En tiedä mitä tehdä. Toivottavasti se pikku hiljaa pala palalta aukeaa.

Ja sitten on vielä se kysymys, että kuka minä olen? Kuka on se oikea minä kaiken alla? Jos mietitään buddhalaisuutta, sillä ei ole väliä, koska kaikki se, mitä minällä tässä tarkoitan on egoa ja todellisella minuudellani ei ole mitään erityisiä ominaisuuksia, kuten vaikkapa "pitää vihreästä" tai "haluaa opiskella yliopistossa", sielullinen osani vain ON. Joten onko sillä väliä, mikä on minua ja mikä konstruktiota? Ja onhan konstruktio minä - juuri nyt. Se ei ehkä ole autenttista minua eli persoonallisuuteni ei ilmene luonnollisena ja vapaana vaan on peloista ja haavoista lähtevien voimien vääristämä. Miten sen saa suoraan?

Millainen olisin ilman niitä haavoja ja pelkoja? Saanko koskaan tietää?