Se, miksi en voi seurustella ja tapailla ja tutustua kehenkään, on liika empatia. En pysty jättämään ketään, kun en halua satuttaa ja tuottaa pettymystä, jos joku rakastaa minua tai haluaa olla loppuelämänsä kanssani. En halua ottaa siltä sitä pois. Haluan antaa ihmisille, mitä ne haluaa. Haluan, että ihmiset on onnellisia. Ja en voi tapailla ketään ja tutustua, koska HETI jos mennään kahville tms. alkaa äärimmäinen stressi, ahdistus ja kauhu siitä, että jos en haluakaan mitään suhdetta sen toisen kanssa, jos koen, ettei se oo oikea ihminen tms. ja joudun satuttaan, tuottaan pettymyksen tms. Mä en vaan kestä sellasta. En kestä. En kestä. En kestä.
On aina vaan loputon pelko siitä, että jos joudun satuttaan ja jos jo tiedän, että mun pitäs lähteä, en pysty tekeen sitä, lykkään ja lykkään, ja sitten on hirveä ahdistus ja stressi, ja mä ajattelen jopa, että tappaisin itseni mieluummin kuin sanon enää yhtään kertaa kellekään, että olen pahoillani, mutta en halua olla sun kanssa. Ihan oikeasti. Olen ajatellut niin monta kertaa.
Mutta en osaa olla kylmä ja välinpitämätön. En osaa olla välittämättä toisen tunteista. En osaa olla kova. Olen vain empaattinen. Välitän liikaa. Ja toisaalta liian vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti