Synkronisiteetti vaikuttaa taas elämässäni. On nimittäin kyllä taas todella merkillisiä yhteensattumia. En halua puhua täällä muista ihmisistä, mutta jotain on pakko ilmaista. Sanotaan siis mahdollisimman lyhyesti ja epämääräisesti, että olen tavannut ihmisen, joka opettaa - tai pikemminkin auttaa ymmärtämään - juuri niitä asioita, joiden ymmärtäminen on NYT kaikkein tärkeintä.
En ole ainoa ihminen tässä maailmassa, joka ei tunne ikävää, ei rakkautta, ei emotionaalisesti kiinny ihmisiin (tai asioihin) harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on HYVIN itseriittoinen ja viihtyy parhaiten yksin omien älyllisten ja luovien tms. projektiensa parissa, jolle on tärkeämpää oma sisäinen agenda (mikä se milloinkin sattuu olemaan) kuin mikään IHMINEN (ellei tuo ihminen satu olemaan se agenda). Jolle tärkeintä on vapaus toteuttaa itseään, joka ei voi sitoa itseään koskaan kehenkään luvaten, ettei koskaan jätä ja lähde omille teille, jos jokin AGENDA sitä vaatii.
Olen helpottunut tavattuani toisen tällaisen ihmisen. Tekee hyvää nähdä toista tunteetonta ja ylirationaalista ihmistä. koska ymmärrän, että on täysin ok olla sellainen. Minä voin olla sellainen. Se ei ole väärin. Se on outoa ja erilaista, mutta ei väärin.
Jos yhdessä on kaksi sellaista ihmistä, tunteettomuus, ylirationaalisuus ja uskollisuus itsensä toteuttamiselle ja sisäisille agendoille, on vain HYVÄ ASIA ihmissuhteessa (mikä suhde se sitten onkaan). Jos kuvitellaan, että kaksi tällaista ihmistä on parisuhteessa, he voivat käydä keskenään vaikkapa seuraavanlaisia vuoropuheluita (oltuaan yhdessä vaikkapa 2 vuotta): "Olet tosi kiva, mutta en tiedä tunnenko kauheasti mitään sinua kohtaan" ja toinen vastaa: "Samoin". Ja se on täysin ok. Tai toinen lähtee kuukaudeksi ulkomaille ja kysyy jossain vaiheessa: "Onko ikävä?" ja toinen vastaa: "Ei, hyvä vaan kun saa olla rauhassa" ja toinen sanoo: "Hyvä, ei mullakaan."
Jos on kaksi tällaista ihmistä, he voivat kunnioittaa toistensa vapautta ja oman tilan tarvetta eikä se satuta tai loukkaa ketään.
Sen sijaan tällaisen ihmisen on aika vaikea olla parisuhteessa normaalin ihmisen kanssa, sillä normaali ihminen kaipaa sitä, että toinen rakastaa ja ikävöi ja haluaa olla yhdessä jne. Sellaisia asioita tällainen ihminen ei voi antaa ainakaan siinä määrin, kuin normaali ihminen niitä kaipaa.
Tällainen ihminen on myös sellainen, että sille ihmiset ovat korvattavissa. Ihmiset palvelevat jotakin tiettyä funktiota elämässä, ja tuon ihmisen voi korvata toisella samaa funktiota palvelevalla. Tärkeintä on se, mitä suhteesta saa. Funktio voi olla antoisat älylliset keskustelut tai fyysinen läheisyys. Tuota funktiota täyttämään käy kuka vaan, joka siihen tehtävään soveltuu. Ja tuon ihmisen voi korvata uudella ilman kummempia tunnontuskia. Tietysti ei ole tarvetta vaihdella ihmisiä tuosta noin vaan, jos suhde (ystävyys tai mikä vaan) toimii ja on miellyttävä, sitä tietysti pitää mieluiten sen, mikä jo on. Joskus voi käydä myös niin, että joku täyttää funktion niin hyvin, on siinä niin LOISTAVA, että tulee tietoiseksi siitä, että olisi hyvin vaikea korvata tuota ihmistä yhtä hyvällä. Silloin tuo ihminen ei olekaan enää niin vain korvattavissa. Siitä voinee tulla korvaamaton.
Olen paljon autistisempi kuin olen tajunnut. Jotenkin aina olen vaan unohtanut, kuka todella olen (autistinen) ja alkanut pitää itseäni melko normaalina ihmisenä - ja sitten ihmettelen, kun mistään ei tule mitään.
Minua rasittaa toistuvasti elämässäni se, etten voi tietää koskaan mitään. Voin tehdä induktiivisia johtopäätöksiä tai abduktiivisia selityksiä, mutta ne eivät takaa totuutta. Musta joutsen voi löytyä. Parempi selitys voi löytyä. Siksi en voi TIETÄÄ, kykenenkö rakastamaan parisuhteessa tms. mutta nyt minusta tuntuu, että ehkä voin valita nyt sen teorian, että olen autistinen ja en kykene rakastamaan (ainakaan millään perinteisellä, emotionaalisella tavalla), ikävöimään jne. Ja tämä teoria on voimassa ellen kohtaa mustaa joutsenta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti