En halua miehiä elämääni. Tunnen hyvin vahvasti, että on koittanut aika, jolloin elän täysin yksin. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni HALUAN olla yksin. Ihan yksin. Olen aina etsinyt rakkautta tai tapaillut tai seurustellut. AINA. Mutta nyt on tullut hetki, jolloin koen, että kaikki se aiheuttaa mulle niin paljon kärsimystä, että pelot, joita oon tuntenut yksin olemista kohtaan, on muuttuneet täysin mitättömiksi sen rinnalla. Olen valmis olemaan yksin. Ihan rauhassa, etsimättä ketään.
En ole KOSKAAN ollut rauhassa, levollisena yksin. Olen kärsinyt viimeiset 20 vuotta poikien takia. Olen ollut KOKO AJAN ihastunut johonkuhun, ja nuorempana kun olin sekasin, ne hyvin usein päätyi katastrofiin ja hajotin itseäni TAI sitten se toinen oli kunnollisempi tapaus ja ihastui muhun, jolloin ahdistuin ja pakenin ja mun oli siitä tosi huono olo. Tai sitten olen seurustellut ja kärsinyt siitä. Tai etsinyt jotain ja stressannut siitä. Aina jotain paskaa.
Mutta nyt. Ihan uskomaton fiilis, kun tajuaa, että HALUAN olla yksin. Niin vapautunut, helpottunut ja hyvä. Ei enää stressiä mistään. Ei ahdistusta, huolta, pelkoja. Voin keskittyä täysin opiskeluihini ja Eeviin. Ja on asia, johon haluan omistaa nyt elämäni. Haluan omistaa elämäni täysin yliluonnollisille asioille, Jumalalle ja intuitiolle ja dalai lama -jutuille (eli dalai lama on mun idoli ja haluan kulkea sitä tietä, kehittyä kohti sellaista ihmistä eli rakkautta). Haluan tutkia niitä asioita. Koen, että mun ateistimiehet on aina estäneet mua jotenkin elämästä täysillä tuollaista elämää, ne on vetäneet mua poispäin siitä mystiikasta. Koen, että mun elämässä on johdatus ja nyt voin vihdoin täydellisesti seurata sitä, antaa sen viedä.
Ihana yksinäisyys. Niin täydellinen. Ei enää stressiä, ei huolia, ei mitään sellaista.
En ymmärrä, miten enää koskaan pystyn edes tutustuun kehenkään, koska mulla tutustumisprosessin ALKAMINEN aloittaa HETI kärsimyksen. Ahdistuksen, stressin ja kaiken paskan. Siis esim. jos joku pyytää kahville, jos suostun meneen, alkaa mun kärsimys. Koska alan pelätä sitä, että joudun satuttaa toista. Joudun sanoon, etten olekaan kiinnostunut tms. Ja sitten oon ihan järkyttävän ahdistunut ja tuskainen KOKO AJAN.
En jaksa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti