Henkilökohtaiset rajat

Elämäni ajankohtainen teema on rajat. Olen rajaongelmainen.

En ole koskaan saanut oikein otetta termistä "läheisriippuvainen". Se on ollut kuin saippuapala ja plopsahdellut otteestani. Kunnes luin seuraavan artikkelin: Olemassa vain muita varten – läheisriippuvainen unohtaa oman elämänsä. Läheisriippuvuutta on kaikissa ihmisissä, se on sitä, kun ei osaa sanoa ei; sitä, kun ei osaa määrittää omia rajojaan ja puolustaa niitä. Pahimmillaan läheisriippuvuus hallitsee ihmisen koko elämää.

Hänen on kuitenkin vaikea vetää rajoja läheisissä ihmissuhteissa ja työelämässä. Hyväksynnän saamisen toivossa hän suostuu tekemään sellaistakin, mistä ei-läheisriippuvat kieltäytyisivät.Minulla noita piirteitä on paljon. Liian paljon. Olen varsin vakavasti rajaongelmainen.

Minulla on ystävältäni lainassa erinomainen (joskin kristillinen) kirja, Boundaries. On helppo ymmärtää, miksi kirjan on kirjoittanut kristitty (erityisesti) kristityille. Kristittyjä opetetaan olemaan uhrautuvaisia. Se on kuitenkin väärä tapa. Uhrautua ei pidä. Meillä tulee olla vahvat ja selkeät rajat itsemme ympärillä.

Jumala haluaa meiltä myötätuntoa, ei uhrautumista, sanotaan Raamatussa (compassion, and not sacrifice). Kyse on uhrautumisesta silloin, jos teemme jotakin toisen mieliksi, mutta sisällä meitä vituttaa tai ahdistaa tai tuntuu pahalta, koska olemme ylittäneet omat rajamme ja teemme jotain, mitä emme oikeasti halua.

Boundaries-kirjassa määritellään 4 erilaista rajaongelmaa. Minulla on niistä 3. Tottelevaiset (compliant) sanovat kyllä asioille, joille heidän pitäisi sanoa ei. Tätä teen todella paljon. Välttelijät (avoidants) sanovat ei asioille, joille pitäisi sanoa kyllä. Usein nämä kaksi kulkevatkin käsi kädessä.

Meidän ympärillämme pitäisi olla vahvat rajat, jotka pitävät pahan ulkopuolella, mutta päästävät hyvän sisään. Ihmiset, jotka eivät osaa sanoa kyllä hyville asioille, jotka heille kuuluisivat, eivät esimerkiksi pyydä apua sitä tarvitessaan. He blokkaavat muiden rakkauden itsensä ulkopuolelle. Minä en esimerkiksi osaa oikein ottaa mitään vastaan.

Tähän ilmiöön liittyy syyllisyys. Mitä olemme velkaa ihmisille, jotka ovat rakastaneet meitä? Monet ratkaisevat tämän ongelman sillä, että he eivät aseta rajoja ihmisille, joilta ovat saaneet jotain ja joita kohtaan he tuntevat olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa. Syyllisyydentunteet voi välttää, kun ei koskaan sano ei ihmiselle, joka on kohdellut sinua ystävällisesti.

Meistä tuntuu, että koska olemme saaneet jotakin, me jäämme jotain velkaa. Mutta mitään velkaa ei ole olemassa. Rakkaus, rahat tai aika, tms. joita joku on meille antanut, on LAHJA.

Lahja on lahja. Vastineeksi ei tarvi antaa muuta kuin kiitollisuutta. Lahjasta ei jää mitään velkaa.

"What do we owe those who are kind to us, who have genuinely cared for us? We owe them thanks. And from our grateful heart, we should go out and help others."

Olen tässä toooooooosi huono. Tosi, tosi huono. Tunnen koko ajan jääväni kaikille velkaa jotain ja tunnen hirveää syyllisyyttä, jos minulle ollaan tosi kivoja tai joku antaa minulle jotain ja koen, etten ansaitse sitä.

Pitäisi osata olla vain kiitollinen. Siinä kaikki.

En todellakaan kehtaa kertoa pahimpia asioita, joissa olen sanonut kyllä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Olen ollut aikanaan lähes täysin rajaton. Samalla hyvin puolustuskyvytön. Koen, että osa rajaongelmaani on asperger eli se, että en yksinkertaisesti tiedä, miten erilaisissa tilanteissa pitäisi toimia, joten varmuuden vuoksi myötäilen ja saon kaikkeen kyllä. Siis ennen. Joskus. Nuorena. Nuorena aikuisena. No, hyvin pitkään. Oikeastaan nyt vasta alan oppia, että voin ihan ITSE määritellä omat rajani ja päättää, miten haluan, että minua kohdellaan erilaisissa tilanteissa ja miten en halua, että minua kohdellaan, ja että on ihan ok, jos joku pitää minua ääliönä siksi, että asetan rajoja.

Nuorena olin todella epäkunnioitusta herättävä olento. Säälittävä kynnysmatto. Omanarvontunnoton apina. HYVIN säälittävä. Se oli jotenkin todella perseestä, että olin todella kaunis ja hot, ulkoisesti, mutta koska olin totaalisen pihalla (asperger) ja täysin omanarvontunnoton, olin lähinnä säälittävä enkä todellakaan potentiaalista tyttöystävämateriaalia, mutta erittäin haluttu, ja helppo, kohde hyväksikäytölle. Nyt vasta olen löytänyt itsekunnioitukseni ja osaan kantaa itseni arvoni mukaisesti.


Kolmas rajaongelmatyyppi yllätti minut. Yllä mainitut ovat peruskauraa, joista varmaan itsekukin tunnistaa itsensä ja on jossain määrin tietoinen. Kolmas sen sijaan on se, ettei kunnioita toisten rajoja. Nämä ihmiset ovat aggressiivisia tai manipuloivia ja yrittävät saada muut käyttäytymään haluamallaan tavalla.

Quilty. Lapsena ja vielä nuorenakin olin tässä todella paha. Manipuloin ja huusin ja yritin kaikin keinoin saada toisen tekemään, mitä haluan. Onneksi olen paljon kasvanut. Silti olen edelleen syyllinen. Itseasiassa hyvin monet ovat. Kun joku asettaa rajojaan ja sanoo meille ei, se tuntuu helposti kurjalta. Moni suuttuu tai loukkaantuu.

Tästä päästään siihen, miksi en itse osaa monissa tilanteissa vetää rajoja: minun tulee paha mieli, jos teen toiselle pahan mielen. Rajojen asettaminen on joskus hyvin kurjaa puuhaa. Se voi satuttaa muita. Kun joku ei saa, mitä haluaa, se voi satuttaa.

Boundaries kirjassa sanotaan, että ei se haittaa, siitä ei synny oikeasti mitään vahinkoa toiselle.

"Sinun täytyy miettiä sitä, miten rajojesi asettaminen vaikuttaa toiseen ihmiseen ja ottaa hänen tunteensa huomioon, mutta se ei tarkoita, että sinun pitäisi olla asettamatta rajoja siksi, että se loukkaa jotakuta tai saa toisen suuttumaan... Rajojen asettaminen on vaikeaa, koska se edellyttää päätöksen tekoa ja vastaan asettumista, mikä vuorostaan voi aiheuttaa kipua ihmiselle, josta välität."

Tämä on, minulle, tosi rankkaa. En kestä satuttaa ketään. Mutta on tärkeää, että on terveet rajat. Miksikö?

Ihminen, jolla on terveet rajat, on vapaa. Hänestä tulee itseriittoinen ja erillinen. Diana M. Rodriguezin blogissa on juttu tästä aiheesta: Detachment is not indifference, it is freedom (Erillisyys ei ole välinpitämättömyyttä vaan vapautta).

Meidän tulisi kunnioittaa myös toisten rajoja, ja antaa heidänkin olla vapaita. 

"Our real concern with others should not be 'Are they doing what I would do or what I want them to do?' but ' Are they really making a free choice?' When we accept other's freedom, we don't get angry, feel guilty, or withdraw our love when they set boundaries with us." (Boundaries-kirja)

Eli meidän ei pitäisi vaivata päätämme sillä, tekevätkö muut, mitä me haluamme heidän tekevän, vaan tärkeää on ainoastaan se, toimiiko toinen vapaasti. Saako toinen olla vapaa? Kun hyväksymme toisten ihmisten vapauden, emme suutu, tunne syyllisyyttä tai kiellä rakkauttamme, kun he asettavat meille rajoja.

Itse koen tässä hankalaksi ymmärtää sen, että  missä menee välinpitämättömyyden ja erillisyyden (detachment) välinen raja. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös Karen Casey (Codependence and the Power of Detachment: How to Set Boundaries and Make Your Life Your Own). Karen kirjottaa, että monet asiaan vasta perehtyvät sekoittavat erillisyyden ja välinpitämättömyyden keskenään (kuten minä), ja että joskus välinpitämättömyys on ainoa keino aloittaa erillistymisprosessi. Eli kun ei vielä hahmota niitä omia rajojaan eikä tiedä missä ne menee, ja miten ne asettaisi toisten kanssa, voi olla, että aluksi joutuukin olemaan välinpitämätön muita kohtaan. Eli se pitää ehkä vetää ensin överiksi toiseen suuntaan, kun on niin pitkään vetänyt överiksi toiseen suuntaan. Ja siitä sitten hiljalleen löytyy se keskitie. Karen ainakin kirjoittaa joutuneensa tekemään aluksi niin.

Tämä on aihe, jota minun tarvii vielä tutkia (mikä ihme on välinpitämättömyyttä ja mikä erillisyyttä).