Kaipaan vakautta

Miesihmiseni on turvallinen. Se edustaa minun vastakohtaani tietyillä elämän ulottuvuuksilla. Se on siisteysfanaatikko. Se ei kestä lainkaan epäsiisteyttä ja sen kotona on toooooosi siistiä. Ja se on tasapainoinen ja vakaa ja huolehtii työ- ja raha-asioista. Ja minulle tulee sellaisesta hyvin turvallinen olo, koska olen itse järkyttävä KAAOS. Kaikki vain leviää ja kaikki on sotkussa ja KAAOKSESSA. En pidä siitä, mutta typerät aivoni vain luovat kaaosta. Kaaosaivot. Olen epävakaa, ailahtelevainen, huono stressinsietokyky, yliherkkä, kaoottinen, uupuva, pyörremyrskyn silmä. Kaipaan mieheni tuomaa vakautta. Tarvitsen sitä elämääni. Tarvitsen jonkun, joka pitää minut turvassa ja tuo elämääni järjestystä ja vakautta. Joka vetää minua siihen suuntaan.

Haluaisin siistin kodin. Haluaisin kivan, valoisan, viihtyisän ja siistin kodin. En usko, että koskaan pystyn siihen yksin. Tarvitsen apua, että se olisi mahdollista.

En halua elää kenenkään rahoilla, mutta en tiedä, pystynkö koskaan käymään normaalisti töissä. En vielä tiedä. Jos pääsen nyt yliopistoon ja joskus valmistun, voin jonain päivänä vielä kokeilla asiaa. En tiedä, miten siinä käy. Mutta tuntuu turvalliselta, jos toinen meistä pystyy huolehtimaan noista asioista ihan varmasti. Silloin tiedän, etten huku. Teen parhaani ja yritän ansaita rahaa parhaan kykyni mukaan. Yritän pysyä pinnalla. Mutta tarvitsen tässäkin apua. Vähintään turvallisuudentunnetta, jonka minulle tuo se, kun toinen pysyy varmasti pinnalla, silloin tiedän, ettei minuakaan jätetä hukkumaan.

Haluan vakautta. Haluan säännöllisyyttä, itsekuria, terveellisiä elämäntapoja, kohtuullisen toimeentulon, siistin kodin... En hyväksy sitä, että mieleni on kaaos ja pyörremyrsky, hallitsematon sekamelska. Vaikka se on. Mutta minä en hyväksy sitä. Koska en halua kaaosta. Haluan vakautta. Haluan turvalliset, vakaat puitteet elämälle. Mutta myös nauttia luovuudestani ja innostuksestani ja hulluudestani. Haluan kaiken. Voinko saada mieleni kesytetyksi? Hallintaan? Tuleeko minusta koskaan muuta kuin tämä loputon sekamelska?

Huokaus.

Onneksi minulla on ihmiseni. Se on ankkuri, joka pitää tämän sekopäisyyden meressä heittelehtivän laivan paikoillaan.

En tiedä.

En tiedä, mitä en tiedä.

Elämäni on ikuista taistelua itseäni vastaan.

Kuka voittaa?

Minä? Vai se toinen, joka en ole minä, mutta on. Otsalohkot vai limbinen järjestelmä? ADHD vai minä?

Väsymys.

Taistelutahto.

En voi luovuttaa.