Olen jonkinlaisessa murroskohdassa. Identiteettikriisi. Ja sen sellaista. Se, mitä on ollut, ei jotenkin tunnu enää oikealta, eikä uutta vielä ole. Puhun erityisesti ulkoisesta tyylistä. Imago. Habitus. Hiustyyli, pukeutuminen... Mulle sellaiset on tosi tärkeitä ja isoja asioita, koska se, millaista ulkokuorta kannan, vaikuttaa todella paljon siihen, millaiseksi tunnen oloni ja miten käyttäydyn. Siis ulospäin persoonallisuudessani ei välttämättä näy mitään suurta eroa, mutta minä itse... Tunnen oloni hyvin erilaiseksi silloin, jos hiukset on mustat ja pukeudun mustiin ja synkkiin vaatteisiin tai jos on pitkät, punaiset hulmuavat hiukset ja pitkiä hameita ja hippiasuja tai sitten jotain... Konservatiivisempaa. Ulkoinen olemus heijastaa jotain sisäiseen olemukseeni. Ja toisinpäin. Ulkoisen olemuksen avulla voin heijastaa tiettyjä aspekteja sisäisestä maailmastani ulospäin.
Aikoinaan käytin kaikenlaisia hipahtavia ja rentuhtavia vaatteita. Pidin pitkistä hameista, leveistä housuista, napapaidoista. En myöskään tajunnut välittää siitä, kuinka kuluneilta ja nuhjuisilta vaatteeni ehkä näyttivät. Jos tykkäsin jostain vaatteesta käytin sen puhki ja vielä senkin jälkeen... En ymmärtänyt, etteivät reiät ja nukkaisuus ja kulumisen jäljet näytä tyylikkäiltä... Niillä ei ollut merkitystä. Sitten muutama vuosi sitten eräs ystäväni, joka on varsin toisenlainen kuin minä tällaisissa asioissa, siis pukeutuu varsin tavallisesti ja siististi, sanoi jotain, taisi puhua lasten sukkahousuista, miten ne muuttuvat tosi nopeasti kulahtaneen näköisiksi, jolloin havahduin ensi kertaa tiedostamaan, että vaatteet voivat näyttää kulahtaneilta ja ymmärsin, etten halua käyttää kulahtaneita vaatteita. Silloin otin ja heitin roskiin kaiken, missä on reikiä ja mikä on liian kulunutta.
Samoihin aikoihin alkoi sisälläni muutenkin herätä halu muutokseen. Halu pukeutua jotenkin aikuisemmin. Siistimmin. Olinhan sisäisesti kypsynyt, aikuistunut ja eheytynyt, joten aloin kaivata sen näkymistä myös ulkopuolelle. Pitkät hameet ja hippityyli alkoi tuntua jotenkin aikansa eläneeltä. Samoin leveät housut. Siis sellaiset reisitaskuhousuntapaiset. Työnsin ne jonnekin komeroon, myin pois.
Kun erosin viime elokuussa ja aloin etsiä uutta miestä, halusin aikuisen, kypsän miehen. En missään nimessä enää mitään renttuja ja epäkypsiä, keskenkasvuisia, epätasapainoisia tai rikkinäisiä ihmisiä. Halunnut enää katsella. Ja löysinkin sitten ihanan tasapainoisen, kypsän ja aikuisen miehen. Ja jollakin tapaa sisäinen tarpeeni ulkoiseen muutokseen on sen myötä kasvanut.
Haluaisin uudistaa pukeutumistyylini, hiustyylini, koko ulkoisen tyylini, mutta minussa on vielä säikeitä kiinni vanhassa ja toisaalta en oikein vielä tiedä, millainen uusi tyylini olisi. Ja minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita.
Aikoinaan kehitin itselleni alter egon. Se edustaa haavoittunutta puoltani. Haavojani. Se puoli tekee persoonastani kahtiajakautuneen. Ja juuri tämän alter egon säikeet roikkuvat vielä minussa kiinni. Se puoli haluaa ulkoiseen olemukseen synkkyyttä, street-asennetta, "kovuutta"... Tatuointeja, lävistyksiä, mustat hiukset... Se haluaa julistaa maailmalle: "Olen erilainen". Se on huomionhakuinen häiriö minussa.
Mutta jotenkin siitä hyvin erillään on toinen osa persoonaani, joka on kiltti ja pehmeä ja hyvin luonnollinen. Koen, että tämä on aito minä. Mutta koska alter egoni on ollut niin kauan osa minua, siitäkin on tullut osa minua.
Mutta jollain tapaa olisi ehkä aika päästää siitä irti. Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kahtiajakautuneeksi. Tunnen näiden kahden minuuteni osan repivän minua eri suuntiin. Alter egoni haluaa, että minulla on musta tukka. Toinen puoli haluaa, että minulla on vaaleampi tukka, luonnollisen punasävyinen tai sitten ihan oman hiukseni värinen.
Ristiriitainen olo. Identiteettikriisi. Kuka olen nyt?
Viimeksi olin tämäntapaisessa tienhaarassa identiteettini kanssa noin 16-vuotiaana. Aloin silloin rakentaa tietoisesti itselleni identiteettiä, ulkoista olemusta, joka heijastaisi ulospäin sisintäni. Ja kun sain sen valmiiksi, se on kulkenut mukanani viime vuosiin asti, kunnes sisäinen todellisuuteni on aikuistumisen, kypsymisen ja eheytymisen myötä muuttunut niin paljon, että on syntynyt tarve heijastaa tämä sisäinen muutos ulospäin. Jotenkin.
Hämmennys. Rahattomuus (tarvin uusia vaatteita). Sekavuus. Kuka olen nyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti