Ruma avautuminen

Facebook-viesti:

"Nyt tulee suuri ja RUMA avautuminen. Mä en tiedä mitä teen, koska VIHAAN, V-I-H-A-A-N peilikuvaani nyt koko ajan ja niin paljon, että meinaan tukehtua. Näytän mielestäni silmittömän rumalta ja oksettavalta ja vastenmieliseltä ja mun on tosi paha olla. Ja se johtuu tästä vitun tukasta, joka on nyt kasvanut pitkähköksi. Jos en aherra peilin edessä ja meikkaa ja laita hiuksiani, VIHAAN silmittömästi kuvottavaa naamaani.

Ja tää tuntuu varmaan sen takia vielä pahemmalta, että en oo pitkään aikaan tuntenut näitä tunteita. Kun leikkasin sen poikatukan, musta tuli tyytyväinen ja mun oli hyvä olla. Tähän asti.
En ite ees niin selkeästi tajunnut sitä, miten parempi olla mulla oli lyhyessä tukassa, mutta Emilia sanoi, että kun mulla oli pitkä tukka, haukuin koko ajan itseäni ja vihasin itseäni ja olen ollut paljon tyytyväisempi.

VIHAAN sellaista litteää ja laittamattomana roikkuvaa rättiä päässä. Näytän mielestäni koulun rumimmalta nörtiltä ja perunanaamaiselta oksetukselta ja joltain vitun rumalta paskalta. Tykkään tukasta, jossa on asennetta. Joka on jotenkin pörrössä ja pullea ja sekasin ja villi. Kun mulla oli lyhyt tukka, siinä oli vähemmän painovoimaa roikottamassa sitä ja kun se on leikattu kerroksittain, se oli aina kiva. Nyt sitä alkaa olla tosi vaikea saada kivasti. Kohta se mun hiustenlaittolaite ei enää tehoa. Sillä saa latvaosat kiharaan, mutta kun latvat on pitkät, ei sillä enää saa tukkaa kiharaan vaan vain latvat ja muuten on litteä paska.

Mun on TOSI paha olla.

Hirveän paha olla.

Nyt muistan millasta mulla oli ennen, siis ennen kun leikkasin sen lyhyen. Tällasta. Koko ajan. Koko ajan paha olo. Koko ajan. Ja olen vuosien aikana yrittänyt ties mitä psyykkaysta ja kaikkea mitä keksin enkä pysty tuntemaan oloani hyväksi. Olen peittänyt peilit. Olen yrittänyt aivopestä itseäni. Mutta ei mikään auta.

Siis se auttaisi jos en enää koskaan katso peiliin enkä välitä enää yhtään siitä, miltä näytän ja olen vaan ja keskityn siihen, mitä TUNNEN sisälläni. Koska mä tunnen itseni kauniiksi. Niin kauan kunnes näen peilin.

Mutta pelkään, että jos en enää koskaan katso peiliin, näytän sitten koko ajan kamalalta tietämättäni, koska en enää meikkaa enkä laita hiuksia tms ja olen vaan mikä olen.

Jos tää jatkuu tälläsenä, mä leikkaan nää hiukset enkä koskaan enää kasvata niitä.

Sä voit sitten etsiä pitkähiuksisen naisen jostain ja mä elän koko elämäni yksin, koska kukaan ei halua lyhyttukkaista naista.

Ihan vitun sama, kunhan mun ei ole näin paha olo.

Jos mulla on pitkä tukka, en keksi yhtään mitään muuta kuin 1) sen, että en enää ikinä katso peiliin enkä välitä enää siitä, miltä näytän ulospäin, koska sisällä tunnen olevani kaunis ja elän vain siinä tunteessa 2) laitan permanentin, sitä en oo vielä kokeillut, mutta jos mun tukka on kihara, se on pörröinen ja pöyheä eikä kamala tiskirätti, joka roikkuu päätä pitkin ja oksettaa mua.

Vaihtoehto 1 kävisi varmaan mulle itselleni muuten, mutta siihen liittyy hirveän voimakas PELKO siitä, että sitten en enää voi kontrolloida ulkonäköäni ja pelkään, että näytän tietämättäni jotenkin paskalta ja miehet ei enää pidä musta. Tässä tapauksessa tosin lähinnä vain sinä mies mielipiteinesi merkitset. Tai kyllä siihen liittyy enemmänkin, siis sen koulukiusaamisen takia häpeän itseäni ja mulle on tosi tärkeää näyttää koko ajan helvetin hyvältä ja tyylikkäältä ja pelkään sen menettämistä, koska sisälläni koen, että sitten mua halveksitaan ja ihmiset oksentaa mun päälle eikä arvosta mua.
Sillä ulkonäöllä koitan koko ajan varmistaa oman ihmisarvoni muiden silmissä.

Ja pelottaa, että irrottaisin siitä. Sen asian hallitsemisesta ja vaan olisin. Mikä olen. Vaikka tietysti erikoispäivinä voisi ottaa sen peilin esiin, eli silloin, kun on aikaa ja jaksaa laittautua. Mutta en o sellanen ihminen, joka pystyy joka vitun hetki ja sekunti laittaan tukkaansa ja naamaansa ja tämä pitkä tiskirätti tukka tekee sen, että jos en ole laittautunut, VIHAAN itseäni.

Taas olen tämän ongelman edessä. Joko leikkaan takasin lyhyeksi tai yritän keksiä jonkun muun ratkaisun eli kohdan 1 tai 2.

 Absurdeinta on jotenkin se, että se paha olo tulee siitä, kun NÄEN itseni. Vihaan sitä mitä näen ja sitten tulen epävarmaksi ja ahdistuneeksi ja häpeän itseäni ja vihaan itseäni. Mutta jos en näkisi itseäni, tuntisin itseni kauniiksi ja pitäisin itsestäni. Tavallaan siis ylläpidän jotakin sairautta itsessäni, kun takerrun siihen peilikuvaan ja koko ajan siitä varmistelen ihmisarvoani. Eli voisi olla TERVETTÄ, jos heittäisin peilit helvettiin ja alkaisin rakastaa itseäni, ihan sama rakastaako sitten kukaan muu.

Ehkä minun pitäisi tehdä se. Lakata välittämästä ja antaa itseni rakastaa itseäni.

Mutta se on pelottavaa. Koska jos irrotan siitä, en voi enää meikata tms. koska meikkaaminen ja kaikki laittautuminen perustuu ajatukseen siitä, että en ole tarpeeksi kaunis ja hyvä tällaisena kuin olen, ja koitan PARANTAA itseäni meikeillä yms. Jos alkaisin vain rakastaa itseäni ja ajatella, että olen hyvä juuri tällaisena ja minua ei tarvitse parantaa, en enää näytä niin hyvältä ja sitten seuraa taas niitä sosiaalisia ongelmia. Ehkä. Tai sitten pitäisi etsiä mies, joka pitää naamastani ja ulkokuorestani sellaisenaan.

On tää jotenkin tosi sairasta, että oman typerän ulkokuoren pitää merkitä näin paljon ja tuottaa näin paljon stressiä ja päänvaivaa ja kärsimystä ja ahdistusta. Tekisi mieli kyllä tosissaan sanoutua irti kaikesta tästä paskasta.

Mä peitän peilit ja kokeilen, miltä tuntuisi elää niin, että arvotan itseäni sen perusteella, miltä mun SISÄLLÄ tuntuu enkä sen perusteella, mitä näen. Ehkä voin meikata katsomatta peiliin.

Ja tähän liittyy se, miksi olen usein unelmoinut siitä, että olisin sokea. Ja miettinyt, että pitäisi puhkaista silmät. Jos en enää näkisi, mun sisälle laskeutuisi ennennäkemätön rauha."