Valitusvirsi

Nyt tulee hirveä valitusvirsi.

Ehkä lääkitys ei ole kohdillaan... Kun olen sitä vähentänyt. Ehkä kuitenkin olen vähentänyt liian nopeasti, vaikka hitaasti olenkin vähentänyt. Koska alkaa meno mennä niin alakuloiseksi ja depressiiviseksi, nostan annosta. Olin jo siirtymässä / osin siirtynyt syömään puolikkaan annoksen päivässä (5 mg), mutta luin jostain netin uumenista, että jos alkaa tulla masentunut olo, on luultavasti vähentänyt liian nopeasti annoskokoa eikä aivot pysy perässä. Aloinkin kyllä ehkä hoppuilla, kun vähentäminen sujui niin helposti ja mallikkaasti uudella metodillani. Palaan nyt syömään joka päivä 3/4 annoksen.

Koko kesän ollut varsin masentunut ja ankea olotila. Ruokahalu olematon. Mieluiten lopettaisin koko syömisen.

Valitusvirsi on tämä:

Ennen minulla oli tapana viettää aina pieniä juhlia, joilla piristin arkeani. Juhla oli sellainen ilta, kun saan olla ihan yksin ja rauhassa kotona ja katson elokuvan ja syön kaikkea hyvää. Mutta kesän aikana tajusin, että minua ei enää huvita elokuvat. Elokuvat on suurimmaksi osaksi paskaa. Hyvin harvoin elokuva on hyvä. Lisäksi syön herkkuja ja kaikkea hyvää melkein joka päivä, joten siinäkään ei ole mitään erikoista. Minulla ei siis enää ole elokuvailtoja. Ei juhlia. On siis vain arki. Arki ja arki ja arki. Minulta on riistetty keino, jolla saatoin nostaa olemisen hetkeksi arjen yläpuolelle.

Toisekseen olen kadottanut hypomaniani. Vielä pari vuotta sitten elin onnellisena hypomaniassani, jossa vietin pari kolme vuotta ainakin. Suurimman osan ajasta. Olin hillittömän luovassa, idearikkaassa, toimeliaassa, innostuneessa mielentilassa ja minulla oli paljon projekteja ja suuruudenhulluja ajatuksia ja sain niistä onnellisuuden tunteeni. Mutta se on ollut poissa jo pari vuotta. En ole super innostunut mistään. Ei mitään kiehtovia projekteja. Ei suuruudenhulluja ajatuksia. Mistä onnellisuus sitten muodostuu? Mikä tekee ihmisestä onnellisen? Minulle se oli projektini ja villiintynyt mieleni. Kun sitä ei ole... Mitä sitten? Olen nyt harrastanut vetelää madon elämää, ja se ei ainakaan  ole kivaa. Siitä päästäänkin valitusvirren osaan 3.

VIHAAN aivojani. Vihaan vetelää, laiskaa, mukavuudenhaluista, hedonistista aivostoani. Vihaan itseäni ja jokaista sekuntia elämästäni, kun havaitsen, miten kaukana se, miten elän, on siitä, miten minun mielestäni KUULUISI elää. Vihaan liikunnan harrastamista, mutta minun PITÄISI harrastaa ahkerasti liikuntaa. Rakastan herkkuja ja minun PITÄISI olla syömättä sokeria ja gluteenia ja kaikenlaista sontaa. Minulla ei ole ruokahalua (eikä juuri rahaakaan) ja minun PITÄISI syödä tarpeeksi paljon ja terveellisesti.

Hyi.

Ja VIHAAAAAAAN hiuksiani. Hyi hyi hyi. Ensinnäkin haluan tummanruskeat hiukset, mutta en saa. Koska en halua käyttää kemiallisia paskavärejä joka kuukausi ja kasviväreillä sottaamisesta ei tule mitään. Niillä saa sekunniksi aika kivan tummanruskean, mutta se hitsin indigo peseytyy suunnilleen kertapesulla pois. PLUS indigo ei ilmeisesti tartu hiuksiini ellen ENSIN hennaa, ja menee aika hevletin työlääksi, jos eka pitää hennata ja sit laittaa sen indigopaska ja sitten saa muutamaksi päiväksi tummat...

Joten nyt ne on tylsän väriset paskat. Plus ne alkaa olla taas kasvaneet vähän pitemmiksi ja se tarkoittaa, että ne ROIKKUU ylisuorina tylsinä matoina päässä. Näytän kuolettavan TYLSÄLTÄ. Jumala ei sitten mitenkään armollisesti voinut lahjoittaa luonnonkiharaa. Haluan pörröisen tukan.

EHKÄ sitten kun nää on PALJON pidemmät kuin nyt, ne on kivemmat. Mutta mitä hitsiä teen siihen asti. Pitäsköhän testata se hitsin permanentti.


Elämäni on yksi sotkuläjä tällä hetkellä. Tai MINÄ olen. Ainoa kiva asia on, että pääsin kouluun.


Tylsää tylsää tylsää ankeaa ankeaa ankeaa.

Mitä on onnellisuus. Mistä se tulee. Mitä sitten tehdään, kun ei enää ole kivoja pieniä elokuvajuhlia. Tai maanisia projekteja.

YHYY.