maanantai 1. kesäkuuta 2020

Onnellisuus

Olen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.

Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua kivalta. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää lisätä iloa ja hyviä asioita elämääni, ei vähentää niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.

En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.

Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.

Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.

Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.

Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.

Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.

Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.

Vuosien työ kantaa hedelmää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti