Oli siis aika, noin 20 vuotta sitten, kun voin niin huonosti, että totesin mielessäni: "Tää ei voi olla normaalia voida näin huonosti, ihmisen ei voi kuulua voida näin huonosti." Siitä alkoi aika, jolloin omistin elämäni täydellisesti sen selvittämiselle, MIKSI voin huonosti ja miten voin korjata sen.
Mutta nyt huomaan, että oon eheytynyt tarpeeksi. Voin nykyään ihan hyvin. Mun ei enää tarvi omistaa elämääni sen miettimiselle, mikä on huonosti ja miten voin korjata asian. Olisin voinut lopettaa jo jonkun aikaa sitten, mutta oon jäänyt niin jumiin tohon moodiin ja siitä on tullu elämäntapa, että en oo tajunnut, että sieltä pään sisältä voi tulla ulos ja alkaa elään. Että voi alkaakin keskittyyn siihen, mikä elämässä on HYVÄÄ sen sijaan, et keskittyy koko ajan siihen, mikä on vialla.
Koska faktahan on, että aina on jotain vialla. Me ei eletä missään paratiisissa. Kärsimys on osa elämää. Negatiivisia tunteita on ja tulee olemaan. Ikäviä asioita tapahtuu. Mä en vaan jossain kohtaa huomannut, että oon eheytynyt tarpeeksi elääkseni normaalia elämää. Unohduin ajatukseen siitä, että jokin on karmaisevalla tavalla pielessä.
En oo ollut masentunut nyt 8 vuoteen. Tosin oon syönyt masennuslääkettä koko sen ajan enkä voi olla ihan varma pysyisinkö vieläkään kunnossa ilman. Mutta haluisin uskoa, että oon eheytynyt niin paljon, että pysyisin kunnossa jo omin avuin. Se selviää jossain vaiheessa, kun saan itseni vierotettua lääkkeestäni. Kun saan sen lopetettua ja jos pysyn kasassa ilman sitä, voin todeta parantuneeni. Nyt vielä hiukan hapuillaan.
Mutta siis! On aika lähtee talsimaan uutta tietä pitkin. Sitä, jossa voi taas keskittyä iloon ja kivoihin asioihin ja täyttää elämänsä kaikella mitä rakastaa ja toteuttaa itseään. Niinkun lapsena. Ennen kun sairastuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti