Totally messed up

En oo kyl mikään hirveen hyvin kasassa oleva paketti. Alkaa kuukausi kuukaudelta vahvistua ajatus siitä, et mun kannattas ehkä hakeutua terapiaan tai jonkinmoisen avun piiriin, jos sais jotain välineitä miten elää tällasen pään kanssa. Noin 24-vuotiaaksi astihan elämä oli IHAN hullua ja olin täysin sekasin ja masentunut ja kaikki totaalikaaosta, mut sit kun aloin ton 12 vuoden seurusteluputken, se tasapainotti ja rauhotti valtavasti. Ikävä kyllä nyt kun olen ekaa kertaa 12 vuoteen sinkku (no, olin sillon muutama vuosi sitten myös yhden 3k pätkän) huomaan, et oon lähes yhtä sekasin kuin sillon ennenkin ja noi parisuhteet oli vaan jonkinlaisia laastareita tai tekohengitystä tai kainalosauvoja, jotka auttoi peittään pahimmat ongelmat mut nyt huomaan, että ne ei oo mennyt mihinkään. Ja että noi suhteetkin oli pääongelmieni tuotetta ja ei hirveän onnistuneita yrityksiä. Siis mä hyvin pitkälti roikuin niissä suhteissa takertuen niihin kuin hukkuva oljenkorteen eli pelkäsin kuollakseni sitä, et olisin taas yksin (vaikka tokihan siinä alkuun oli ihastuminen ja rakastuminenkin ja haaveita kaikesta mitä voisi olla, mut sitten en uskaltanut lähteä, kun lähdön aika tuli). Koska pelkäsin just tätä... Etten oikeen pärjää pääni kanssa. Mut sit vaan tuli päivä, jollon tajusin että väärän ihmisen kans oleminen tuntuu niin pahalta, että mun on pakko uskaltaa.

Ikään kuin pakko alkaa vaan kohdata se kauhistuttava tosiasia, et olen ihan järkyttävä sotku. Totally messed up. Mut siitä olen silti kiitollinen, et monet ihmiset, joilla on näin fucked up pää tilanne ajautuu esim päihdeongelmiin kun tyypit yrittää lääkitä itseään huonoilla keinoilla, ja siihen suohon en onneksi oo joutunut. Mut kyl tuntuu, et tarvin apua, koska omat välineet ei ehkä riitä.