Päihteettömyys ja todellisuuden rehellinen kohtaaminen

Olen herännyt takaisin todellisuuteen. Muistin olevani 35 (kohta 36) ja että opiskelijatoverini on vasta vähän yli parikymppisiä. Pääsi hetkeksi unohtuun. Ei, en minä taidakaan elää 20-vuotiaan elämää. Se oli tilapäinen hepuli, joka seurasi siitä, kun lähinnä alkoholin takia taannuin hetkeksi lapseksi ja höperryin ja unohdin hetkeksi kuka ja missä olen.

Suurin syy siihen, miksi en niin hirveästi jaksa alle 30-vuotiaita on siinä, että ne elää vielä BILETYSVAIHETTA. Alkoholia, pilveä mitä lie. Sosiaalista juhlahumua. Viikonloppusin radalla. Mä niin EN JAKSA.

Tosin kyl samaa vikaa on sinänsä vanhemmissakin ihmisissä, et usein, kun sit joskus ryömitään kotoa sosialisoimaan, ihmiset juo. Mä EN TAJUA, et mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ei voida sosialisoida SELVINPÄIN????? Musta ois IHANAA hengata ja viettää iltaa ihmisten kaa selvinpäin. Käydä myös tanssimassa selvinpäin. Mutta siis niin, että KAIKKI on sillain. Koska jos esim olisi joku disko, jossa ei myydä alkoholia ja jonne kokoonnutaan pitään hauskaa SELVÄNÄ, se tunnelma ja meno ois tosi erilaista kuin noissa juottoloissa. Mutta ei. Nyt täytyy olla lähes YKSIN selvinpäin ja muut päihtyy ympärillä.

Minun mielestä päihtyminen on PAKENEMISTA. Ihan sama mitä ainetta käytetään. Mitä paetaan? "Negatiivisia" tunteita. Häpeää, epävarmuutta, väsymystä, surua, yksinäisyyttä, pelkoja.... Näitä tunteita EI PITÄISI turruttaa ja peitellä ja paeta. Ne pitäs kohdata ja elää läpi ja oppia se, mitä niillä on asiaa. Kun ne aina turrutetaan ja niitä ei kohdata, ei ole mahdollista käydä läpi ASIOITA, jotka noiden tunteiden takana on, ja kasvaa.

Ite huomasin taas tän selkeästi, kun humallutin itseni viikko sitten. Join, koska aattelin, et välillä on hauska IRROTTAA eli heittää aivot narikkaan ja lakata ajattelemasta ja vaan kekkuloida. Mutta jälkikäteen huomasin tehneeni virheen. En varsinaisesti KADU mitään muuta kuin sitä, että missasin mahdollisuuden kohdata tilanteita ja ihmisiä aidosti omana itsenäni. Ja nyt entistä vakaammin kuljen kohti omaa ehdotonta arvoani - päihteetöntä elämää, jossa kohtaan tunteeni ja kaiken mitä sisälläni on, kohtaan ihmiset aidosti omana itsenäni ja kohtaan todellisuuden sellaisena kuin se on. En halua minun ja tunteideni, minun ja ihmisten ja minun ja todellisuuden väliin päihteitä.

Tämä on minulle keskeinen ja tärkeä arvo. Ja aika harva jakaa sen kanssani, etenkin, jos ihmiset ovat alle 30. Ehkä nuorina ei vielä olla yhtään kypsiä käsitteleen niitä vaikeita tunteita ja omaa keskeneräisyyttä ja siksi nuorena päihteet on niin keskeisessä roolissa. En tiiä. Ihan sama, muut tehkööt mitä tekee, mut en voi luoda mitään todella syvää ja merkityksellistä ihmissuhdetta kenenkään sellasen kaa, joka ei jaa arvojani. Siis vaikkapa mennä naimisiin . Tai olla edes sydänystävä (jos arvojen suhteen on isoja eroja). Toki voi tutustua monenlaisiin ihmisiin, joilla on monenlaisia ja poikkeaviakin arvoja, ja on hyväkin olla laajempi perpektiivi todellisuuteen, mutta kyllähän sitä todella läheiseksi valikoituu ihmisiä, joilla on samoja arvoja ja näkemyksiä asioista.
Siksi minä EN sittenkään enää ole 20-vuotias ja taannu elämään uusiksi nuoruutta. Toki joitain niitä sosiaalisen yhteyden kokemuksia yms. on jäänyt uupumaan ja ehkä sellaisia kokemuksia voin saada nyt elämässäni, kun oon eheytynyt, ja voin siltä osin ikään kuin paikkailla aukkoja, joita on jäänyt, ja nämä kokemukset sitten eheyttää lisää ja auttaa kasvamaan alueilla, jotka puuttuvien kokemusten vuoksi on jäänyt raaoiksi. Mut hankin sit niitä kokemuksia ihan tänä mummuna, joka olen.