keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Pakotettujen yhteisöjen kirous


En voi sietää sitä, että minut pakotetaan elämässäni osaksi yhteisöjä, joihin en halua kuulua. Siitä ei seuraa muuta kuin kärsimystä. Tällaisia yhteisöjä ovat olleet erityisesti koulut ja työyhteisöt.
  1. Minä en pidä vieraista ihmisistä enkä ole heistä kiinnostunut.
  2. En kykene ryhmäytymään.
  3. En ole konformistinen.
En ole kiinnostunut vieraista ihmisistä. Mitä ihmettä minä heillä teen? En mitään. Vihaan small talkia. Vihaan jauhaa paskaa ihmisten kanssa, joita en koskaan enää tapaa tai joita tapaan hyvin harvoin tai joiden kanssa keskustelut liikkuvat pinnallisella tasolla. Mitä minun kuuluisi saada sellaisesta irti? Mitä kukaansaa sellaisesta irti? En tiedä, mutta arvelisin, että ne, ketkä sellaista rupattelua harrastavat, nauttivat yksinkertaisesti vuorovaikutuksesta. He nauttivat yhteyden luomisesta toiseen ihmiseen ja puhumisesta tuon yhteyden luomisen välineenä eikä puheen sisällöllä ole silloin niinkään merkitystä. Minulle tuollaiset asiat ovat käsittämättömiä.

Haluan puhua vieraalle ihmisille ainoastaan silloin, jos haluan tehdä tuosta henkilöstä läheisen ystäväni tai mikäli pidän häntä potentiaalisena rakastumisen kohteena. Minulla on intuitiivinen kyky tunnistaa ystäväihmisten joukosta. Tällainen ihminen vetää minua puoleensa. Heitä ei ole paljon, mutta jokaisesta yhteisöstä, johon minut on pakotettu, olen yleensä löytänyt yhden.

Kun pakotettu yhteisö on uusi, olen samalla viivalla muiden kanssa. Tämä on ainoa vaihe, jossa koen olevani samanlainen kuin muut. Kukaan ei tunne ketään. Kaikki ovat vähän epävarmoja, hapuilevat yhteydenotoissaan, kaikki ovat irrallisia, kuulumattomia. Sitten, hyvin pian, tapahtuu jotakin. Huomaan ympärilleni muodostuneen klikkejä. Ihmiset ovat alkaneet ryhmäytyä. Nuo kolme ovat aina yhdessä, samaten nuo neljä. Ihmiset kiinnittyvät toisiinsa pieniksi ryhmiksi. Ryhmiä ryhmän sisällä. Muodostuu myös pareja. En tiedä, miten se tapahtui. Ihmisten välillä tapahtui jotakin, mistä minä en ymmärrä mitään, ja jota ei koskaan tapahdu minun kohdallani. Yhtäkkiä huomaan olevani yksin. En kuulu mihinkään. Olen yhä sillä tasolla, jossa kaikki ovat tuntemattomia, jossa olo on hieman epävarma ja yhteydenotot hapuilevia. Minulla ei ole kykyä siirtyä siltä tasolta eteenpäin. En kykene ryhmäytymään.

Kuitenkin on toistaiseksi aina käynyt niin, että hetken kuluttua huomaan toisen samanmoisen, yksinäisen, ihmisen, josta huokuu... Samaa kuin minusta. Ryhmähengen puutetta. Lähestyn häntä. Kohtaamme. Ja saan ystävän.

Mutta koskaan en koe olevani osa tuota isoa ryhmää. Koen, että minun pitäisi kokea niin, mutta en koe. En ole kiinnostunut niistä muista ihmisistä, en halua puhua heidän kanssaan enkä olla heidän kanssaan tekemisissä. Mutta minut on silti pakotettu osaksi tuota ryhmää. Tästä seuraa erilaisia ongelmia. Koska en ole kiinnostunut muista, en hae heihin yhteyttä, en kommunikoi, jään ulkopuoliseksi. Vaikka ulkopuolisuus on aluksi oma valinta, syntynyt omasta toiveesta, se muuttuu ajan myötä itsetuntoa vaurioittavaksi kokemukseksi. Se muuttuu myös toisten valinnaksi. Jään heille vieraaksi, minuun ei saa yhteyttä, joten kukaan ei ota minuun kontaktia ja minut myös jätetäänulkopuolelle.

Ehkä nyt, aikuisena, tämän kehittyneen päänuppini kanssa, voisin kyetä selviytymään pakotetusta yhteisöstä kärsimättä ulkopuolisuuden kokemuksista, koska nyt ymmärrän, että se on tila, jossa haluan ollakin. Jossa minun kuuluu olla. Mutta lapsena se nakersi sisintäni. Ala-asteella näin, miten luokkabilekutsuja pilkisteli muiden lasten repuista ja pulpeteista – minä jäin aina ilman. Se tuntuu pahalta. Kai jokaisessa ihmisessä on synnynnäinen halu, jopa tarve, kokea, että muut pitävät hänestä. Kun kokee syrjintää, se tuntuu siltä, etteivät muut pidä minusta. Tuntee, että itsessä on jotain vialla, koska on ainoa, joka ei kelpaa.

Se on paradoksaalista, sillä vaikka itse ei ole kiinnostunut muista, sitä haluaisi muiden silti pitävänitsestä. Ja muut viestittävät pitämistään antamalla kutsuja luokkabileisiin tai syntymäpäiville tai hakemalla kontaktia.
Tämän takia pakotettu yhteisöllisyys on minusta väärin. En tiedä, ovatko kaikki aspergerit tällaisia, mutta ihminen, joka ei kykene ryhmäytymään ja joka syntyjään ei ole konformistinen, ei haluakuulua yhtään mihinkään ryhmään eikä häntä sellaiseen pitäisi laittaa, koska siellä hän tuntee itsensä ainoastaan ulkopuoliseksi ja alkaa pohtia omaa erilaisuuttaan ja sosiaalista viallisuuttaan. Hyvin todennäköistä on, että tilanne eskaloituu kiusaamiseksi, kun otetaan huomioon henkilön mahdollinen kyvyttömyys ymmärtää sosiaalisia normeja ja pyrkimys kuunnella sisäistä ääntään ja ohjautua sisältäpäin pikemmin kuin ulkoisten yhdenmukaisuusvaatimusten perusteella.


Itse pidän ainoana toimivana vaihtoehtona, omalla kohdallani, kun mietin menneisyyttäni ja oppivelvollisuutta, kotiopetusta. Olisin saanut kypsyä turvassa. Tosin tuskinpa se mikään ihanneratkaisu olisi ollut syistä, joita en jaksa alkaa perustelemaan. Mikäli minunlaiseni lapsi ängetään pakotettuun yhteisöön inkluusion hengessä, se voi onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että tällaisen lapsen erityistarpeet otetaan huolellisesti huomioon.

(jatkuu joskus)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti