Äitiyden mahdottomuus

(osa teosta: Sosiaalisen todellisuuden mahdottomuus)

En ole äidillinen olento. En mitenkään perinteinen hoivavietillä hyvin varustettu nainen. En lainkaan ymmärrä, mikä vauvoissa vetoaa naisiin. Vauvat eivät kiinnosta minua. Ne eivät herätä minussa tunteita. Muiden ihmisten vauvat. Kun Eevi syntyi, hämmästyin sitä tuntemattomien sekä tuttujen naisten virtaa, joka kiiruhti silmät säihkyen ihailemaan vauvaani olin missä hyvänsä. En ymmärtänyt, miksi vauva sai aikaan ihmisissä niin voimakkaita reaktioita. Sellaisia kuin kissanpennut saavat aikaan minussa. Ehkä ihmisvauvat ovat heille kuin kissanpennut minulle. En tiedä.

Olen myös immuuni vauvakuumeelle. En ole koskaan halunnut vauvaa. Silloin kun halusin lapsen, halusin äitiyden kokemuksen. Se oli jotakin, minkä koin välttämättömäksi kokea ennen kuin voisin kuolla rauhassa. Kun sitten olin raskaana, en unelmoinut vauvasta vaan lapsesta, kaikesta siitä, mikä lapsen saamiseen ja sen kasvattamiseen liittyy. Unelmoin siitä, miten saisin keittää puuroa lapselleni ja auttaa häntä läksyjen teossa. Halusin tietää, millaista se kaikki olisi. Tiesin myös, että vanhemmuus tulisi muuttamaan minut perusteellisesti ja halusin kokea tuon muutoksen.

En tiedä unelmoivatko vauvakuumeiset naiset vauvastavai äitiyden kokemuksesta laajemmin, mutta minä en ainakaan koskaan kaivannut vauvaa. Vauvuus oli vain jotakin, mikä väistämättä tuli kokonaisuuden mukana.

Kun Eevi syntyi, tuli ulos vatsastani, en tuntenut mitään. En yhtikäs mitään. Katselin maailmaan saapunutta olentoa, tutkin tarkasti sen pieniä kasvoja silmilläni ja ajattelin, että minun pitäisi tuntea jotakin. Eikä siinä kauan mennytkään. Ensimmäisten tuntien aikana rakkaus täytti minut ja on siitä pitäen täyttänyt elämäni jokaisen hetken.

Ennen Eeviä en ollut koskaan kokenut rakkautta lukuunottamatta kahta edesmennyttä kissaani, jotka ensimmäisinä elämässäni täyttivät minut tuolla ihmeellisellä tunteella.

Vaikka äitiys on minulle pohjimmiltaan mahdottomuus, uskon olevani todella hyvä äiti. Autistisuuteni tekee minusta pohjattoman itsekeskeisen, millä en tarkoita kyvyttömyyttä välittää muista ihmisistä ja heidän tarpeistaan vaan pakottavaa tarvetta kuunnella jokaisena hetkenä omaa sisäistä ääntäni ja seurata sitä. Tarkoitan sillä valtavia intohimoja, joita minulla on kaiken aikaa erilaisia asioita kohtaan ja jotka vetävät minua puoleensa vastustamattomasti kuin valo perhosia. Kuin vesi janoista. Tällaisia intohimoja autismikirjon ihmisillä kutsutaan ekkoiksi eli erityisiksi kiinnostuksen kohteiksi. Ne nielevät ihmisen kokonaan. Autismikirjon ihminen on, uskoakseni, enemmän asia- kuin ihmiskeskeinen. Hän touhuaa mieluummin jonkin projektinsa parissa omassa kammiossaan kuin on muiden ihmisten kanssa. Kyse ei ole oikeastaan edes valinnasta – emme voi muuta (jos voin yleistää?). Kyse on melkeinpä pakkomielteestä. Oikeastaan en näe mitään eroa pakkomielteen ja ekkon välillä. Niin intensiivinen tuo tarve on.

Vasta äitinä olen huomannut, miten kova tarve minulla on vetäytyä omaan maailmaani, miten raskasta ja luonnotonta minulle on olla jatkuvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, kuunnella tuon toisen ihmisen tarpeita ja muodostaa päivän kulku ajatellen toista ihmistä itsen sijaan. Se on miltei mahdotonta, mutta ei aivan. Jokainen päivä tuntuu selviytymistaistelulta – mutta minä selviän. Joudun pinnistelemään itseni äärimmilleen, on niin vaikeaa vain olla, unohtaa intohimonsa, käännösprojektinsa ja... Itsensä kuunteleminen.

Raahaudun eteenpäin minuutista toiseen, tunnista toiseen, kunnes lopulta illalla koittaa vapautuksen hetki, kun saan päästä sisimpäni valloilleen ja olla hetken aikaa MINÄ.

Monet näistä tutnemuksista ja kokemuksista ovat jossain määrin varmaan tuttuja melkein kaikille äideille. Mutta minulla se menee äärimmilleen. Jokainen hetki lapseni kanssa, niin paljon kuin häntä rakastankin, tuottaa minulle kärsimystä ja tunnen kirjaimellisesti olevani kala aavikon hiekalla. Täysin väärässä elementissä. Minulle on vain täydellisen luonnotonta olla kaiken aikaa vuorovaikutuksessa ja keskittynyt toisen tarpeisiin. Se aiheuttaa kärsimystä.

Tunnen oikeastaan joka ikinen hetki valtavaa halua paeta yksinäisyyteen, tilaan, jossa voisin taas kuunnella itseäni, keskittyä itseeni. Tämän rajoituksen vuoksi en kovinkaan usein pysty nauttimaan lapseni seurasta. Rakastan häntä, rakastan kaikkea hänessä, mutta en pysty nauttimaan hänen seurastaan kuin lyhyinä tai satunnaisina hetkinä. Tunnen oloni miltei koko ajan levottomaksi. Minun on vaikea keskittyä mihinkään, kun lapseni on paikalla. En voi keskittyä omiin kiinnostuksen kohteisiini, koska ne vaativat niin intensiivistä syventymistä enkä siedä sitä, jos minut keskeytetään. En myöskään pysty leikkimään tai tekemään oikein mitään lasten juttuja, koska ne ovat aivan liian alistimuloivia mentaalisesti enkä pysty keskittymään. Ilmeisesti myös ADHD-piirteeni vaikuttavat voimakkaasti äitiyteeni. Suurimman osan ajasta yksinkertaisesti tunnen räjähtäväni stimulaation puutteesta (koska en voi tehdä niitä asioita, jotka minua stimuloisivat)  ja olen äärimmäisen levoton ja keskittymiskyvytön.

Mutta on meillä myös hetkiä, jolloin hetkeksi saan kaiken "virtaamaan". Hauskinta on, kun lähdemme ulos tutkimusmatkalle. En kestä kovin hyvin sitä, jos pysähdymme yhteen paikkaan, silloin pitkästyn hengiltä, mutta jos kuljeskelemme ulkona ja tutkimme vaikkapa sieniä tai ötököitä. Toisinaan myös värittäminen, muovaileminen, palapelit ja sen sellaiset sujuvat aika mukavasti. Minusta on myös hauskaa leikkiä Eevin kanssa "koulua" ja opettaa häntä lukemaan ja laskemaan. Tykkään lukea Eeville. Mutta parhaiten saamme yhteisen elämän toimimaan siten, että annan Eevin leikkiä itsekseen ja minä makaan joko sohvalla jotain lueskellen tai sitten siivoan tai lähdemme jonnekin kyläilemään tai retkeilemään.

Pysyäkseni kunnossa ja jaksaakseni olla hyvä äiti, tarvitsen yksin olemista. Onneksi vanhempani ovat alusta asti auttaneet meitä todella paljon ja he ovat Eeville kuin toiset vanhemmat. Eevi on siellä pari kertaa kuukaudessa yökylässä ja silloin saan ladata kunnolla paristoja. Lataan niitä pienemmässä määrin myös joka ilta, kun Eevi nukahtaa ja Eevi on päiväkodissa, minkä ajan käytän projektieni tekemiseen. Ennen päiväkotia meinasin räjähtää siitä, kun minulla ei ollut koskaan riittävästi aikaa kaiken maailman projekteilleni.

Äitiyden mahdottomuus ilmenee siinä, etten voi hankkia enempää lapsia. Kuten niin monessa asiassa elämässäni, en voi miettiä mitä oikeasti haluaisinvaan joudun miettimään kaikkea rajoitusteni kautta, mihin pystynja mitä jaksan. Äitiys on minulle niin luonnotonta, että tiedän, etten voi enää hankkia enempää lapsia. Jokin osa minussa ehkä haluaisi sitä, mutta tiedän, etten voi. Minua ei ole luotu äidiksi.

Kuitenkin tämän yhden pystyn kasvattamaan suurella rakkaudella ja uskon todella, kaikista rajoituksistani huolimatta, olevani todella hyvä äiti. Jokaista hetkeäni ohjaa valtava rakkaus. Rakastan lastani niin paljon... Enemmän kuin itseäni. Ja vain siksi pystyn tähän. Hänen vuokseen tekisin mitä tahansa.

Kun luin kirjan Naisia joltain muulta planeetalta?, jossa on Asperger-naisten kirjoituksia, huomasin, että kaikkiäidit kirjoittivat, että rajoituksistaan huolimatta, he kokivat onnistuneensa kasvatustehtävässään hyvin. Vaikka Asperger-naisilla onkin paljon rajoituksia äitinä, heillä on myös monia vahvuuksia. Me (?) pystymme eläytymään lapsen maailmaan hämmästyttävällä tavalla. Minussa (ja muissa Asperger-henkilöissä?) on sellainen mielenkiintoinen ominaisuus, etten kykene arvottamaan kohtaamiani ihmisiä. Kaikki ovat samalla viivalla keskenään ja kanssani. Kohtaan jokaisen lapsenomaisesti, naiivin hyväuskoisesti, lämmöllä. Minulla on kyky nähdä ihmisten sielujen syvyyksiin. Aistia jotakin sieltä kumpuavaa. Lasten kanssa koen olevani kaltaisteni kanssa. Minun on paljon helpompåaa olla lasten kuin aikuisten kanssa (noin yleisesti), sillä olen jollakin tapaa jäänyt itsekin lapsenkaltaiseksi. Suhtaudun lapsiin ihmisinä ja vasta sitten lapsina. Kuuntelen tarkasti, mitä heillä on sanottavaa, arvostan heidän mielipiteitään yhtä paljon kuin aikuisten mielipiteitä, kunnioitan heitä yksilöinä, joilla on oma sisäinen kokemusmaailmansa, joiden tunteet, ajatukset ja mielipiteet ovat hyvin arvokkaita. Tärkeitä.

Ja juuri tämä tekee minusta hyvän äidin. Minulla on lapseni kanssa todella hyvä suhde. Se perustuu molemminpuoliseen rakkauteen, arvostukseen ja kunnioitukseen. Vaikka minun on luonnotonta ja vaikeaa keskittyä pitkäjaksoisesti toiseen ihmiseen ja hänen tarpeisiinsa, rakkauden ansiosta pystyn siihen enkä usko, että ulospäin näkyy muuta kuin ehkä ajoittaista levottomuutta.

Olen monella tapaa paradoksaalinen olento. Vaikka tietyllä tapaa olen täynnä rakkautta, lastani kohtaan ja universaalia rakkautta koko luomakuntaa kohtaan, minussa on myös hämmentävää tunteettomuutta ja kylmyyttä. Oman tilan tarve, yksin olemisen tarve, sisäisen äänen seuraamisen tarve, ovat minussa kaiken muun edelle ajavia voimia (lastani kohtaan tunteman rakkauden jälkeen), että kun jokin uhkaa näitä perustarpeitani, muutun vihamieliseksi. En koskaan lapselleni. Mutta pelkään, että jos saisin toisen lapsen, en enää jaksaisi ammentaa enempää rakkautta sisältäni ja – kyllä – vihaisin sitä. Vihaisin sitä, koska en jaksaisi hoitaa sitä, antaa sille kaikkea sitä huomiota mitä se tarvitsee. Tämä on täysin mahdollista, joten en voi koskaan enää hankkia lapsia. Tätä lasta halusin niin paljon, että rakkaus oli itsestäänselvyys. Olin täynnä rakkautta, jonka halusin lapselleni antaa. Mutta olen sosiaalisesti niin rajoittunut olento, ettei minulla taida olla enempää annettavaa. Yksi riittää. Sitten, sen jälkeen, minun täytyy saada keskittyä itseeni. Olen täydellisesti itseensä keskittynyt olento. Sellaiseksi olen syntynyt. Se määrittää sitä, kuka olen. Ja siksi sosiaalisuus, sosiaalinen todellisuus eri ilmenemismuotoineen, on minulle ikuisesti arvoitus sekä mahdottomuus. Minä pystyn vierailemaan sosiaalisessa todellisuudessa, kokeilemaan sen eri muotoja, mutta jokin sisälläni vetää aina poispäin ihmisistä, kohti omia projekteja, omaa sisäistä maailmaani. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että sinne minä kuulun. En ihmisten joukkoon.